keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Painava sana koulukiusaamisesta

Itse koulukiusaamisen kohteeksi joutuneena, on mielipiteeni koulukiusaamiseen erittäin jyrkkä, enkä jaksa tuntea sääliä koulukiusaajien perheoloja, pahaa mieltä tai mitään muutakaan tekosyytä kohtaan, joiden varjolla nämä keskenkasvuiset ihmiset järjestelmällisesti pilaavat muiden elämää. Varsinkin herkät ja intuitiiviset lapset ovat vaarassa joutua koulumaailmassa silmittömän rääkkäyksen ja väkivallan kohteeksi, vain siksi, koska he ovat jollain lailla erilaisia kuin muut, ajattelevat syvällisemmin, ovat mukautuvaisia ja luonteeltaan pehmeitä.

On aivan älyttömän kummallista, ettei koulukiusaamista saada millään loppumaan. Kuuluuko tälläinen ilkeily ja erilaisuuden mollaaminen jollain lailla ihmisien vaistomaisiin taipumuksiin, jotka ovat kulkeneet mukanamme luolamiesten päivistä asti, vai voisiko jotain tekemistä olla sillä, että vanhemmilla ei ole enää aikaa eikä jaksamista opettaa lapselle asioita tunteista ja niiden käsittelystä. Heillä ei ole aikaa (halua) kasvattaa lapsiaan, eikä pitää näille kuria. Nykyajan vanhemmuuden käsikirjoissa toitotetaan, kuinka lasten kanssa pitäisi KESKUSTELLA asioista, kun nämä ovat tehneet jotain väärää. Anteeksi mitä? Jos yrität keskustella lapsen kanssa, se on sama kuin asettaisit hänet aikuisen asemaan. Lapselta ei voi vaatia keskustelutaitoa eikä ymmärrystä keskustelun sisältöön kuin aikaisintaan 9-vuotiaana. Lasta ei voi nostaa aikuisen tasolle keskustelemaan, vaan aikuisen on laskeuduttava lapsen tasolle, ja ymmärrettävä, että ainoa tapa vaikuttaa lapsen käytökseen on asettaa rajat ja säännöt, joita noudatetaan, ja jos ei noudateta, on odotettavissa rangaistus. Lapsen täytyy KOKEA tekojensa seuraukset epämiellyttävinä tai miellyttävinä riippuen asiasta, se, että lapsen kanssa vain keskustellaan siitä, että Elmerille tuli paha mieli, kun paukautit häntä vasaralla päähän ei luo aivoihin mitään mielleyhtymää siitä, että vasaralla toista lyöminen olisi negatiivinen juttu. Puheen solina katoaa lapsen ajatuksista yhtä nopeasti kuin herkullinen leivos vadilta, mutta rangaistus jää aivoihin tekemään töitään, ja seuraavalla kerralla kun mielii paukauttaa vasaralla toista päähän, on ajatuksena se, haluaako tosiaan viettää päivän yksin huoneessaan arestissa, ei se, tuleeko Elmerille paha mieli. Lapsi on itsekäs. Hän toimii oman etunsa mukaan. Jos oma etu on uhattuna, hän muuttaa käytöstään. Jos taas kaikesta selviää "puhumalla" hän ei näe oman etunsa vaarantuneen, ja jatkaa käytöstään. Puhuminen vs. aresti, kumman valitsisit miellyttävämmäksi jos olisit lapsi?

En tiedä miksi koen aina yhtä raivostuttavaksi sen, että aikuiset ihmiset eivät saa LAPSIA kuriin. Miten voi olla mahdollista, että 25kg painava lapsi pystyy terrorisoimaan muita ihmisiä vuosikaudet, eikä aikuiset ihmiset voi asialle juurikaan mitään? En ymmärrä. En millään. Se on lapsi, ei mikään peto toisesta maailmasta, vaan lapsi! Jos lapsella ei ole kunnioitusta auktoriteetteihin, niin silloin ne hänelle luodaan rajoilla ja säännöillä sekä sillä, että hänen pahoilla teoillaan on AINA negatiivinen seuraus. Joka ikinen kerta. Se, että nykyään koulukiusaajia säälitään ja heidän taustoiltaan etsitään aina jotain säälin aihetta (kotiolot, suuri muutos, kuolemantapaus) on hiljainen hyväksyntä kaiken jatkamiselle. Minulle on ihan sama, onko kiusaajalla joitain henkilökohtaisia ongelmia, koska ne eivät millään lailla OIKEUTA tuhoamaan toisen ihmisen elämää. Se, että kiusaajan kotona käytetään enemmän alkoholia kuin muissa kodeissa, ei ole riittävä tekosyy sille, että joku joutuu korjaamaan kiusaamisen tuottamia henkisiä ongelmia vielä 20 vuotta kiusaamisen jälkeen. Se, että kiusaajalla on paha mieli, ei ole kiusatun ongelma, eikä kiusatun tarvitse kantaa tämän terroristin taakkaa. Toki itse huomasin, että 80% kiusaajista eivät omaa mitään säälittävää taustaa, vaan ovat ihan normaalien ihmisten kasvattamia, ja normaaleissa kotioloissa varttuneita. Ehkä nämä kiusaajat ovat vielä jollain tasolla inhottavampia, koska heillä ainoa syy kiusata on se nautinto minkä he tuntevat, kun näkevät, että toisella on paha mieli.

Itseäni kiusattiin 6lk-9lk, eli melkein neljä vuotta. Aika kuulostaa hyvin lyhyeltä, mitä pahaa voi tapahtua vaivaisessa neljässä vuodessa? Voiko ihmiselle aiheuttaa mittavia vahinkoja muutaman vuoden kiusaamisella? Lasketaanpa. 12-vuotiaana siis alettiin. 12-vuotiaana mietin jo vakavasti itsemurhaa, 13-vuotiaana aloitin viiltelyn, 15-vuotiaana jouduin nuorisopsykiatriselle osastolle itsemurhayrityksen vuoksi. Diagnoosina vakava masennus ja sekamuotoinen ahdistuneisuushäiriö. 16-vuotiaana rakastuin narsistiin, ja tämä alistaminen ja minun hakkaamiseni oli taustani johtuen mielestäni ihan NORMAALIA! Olinhan jo vuosia kokenut muiden ihmisten osalta saman. 19-vuotiaana erosin miehestäni tämän meinattua hakata minut ja 1-vuotiaan lapsemme rautaputkella kuoliaaksi. Pari vuotta toivuin traumoistani. 23-vuotiaana sairastuin maniaan, sen jälkeen syvään masennukseen, ja kaupan päälle sain paniikkihäiriön. Omasin vakavia ongelmia myös päihteiden käytön kanssa. 25-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni, ja alkoi hidas toipuminen. Paniikkikohtaukset loppuivat noin 26-vuotiaana. Maanantaina täytän 28-vuotta. Olen edelleen epävakaa ja masennun helposti, mutta nykyään masennustilani ovat paljon lievempiä ja kestävät lyhyemmän aikaa kuin ennen. Lasketaanpa siis. Neljän vuoden kiusaamisesta minulle aiheutui 15-vuotta kestänyt helvetti oman mielenterveyden kanssa. 15-vuotta!!! Se on enemmän kuin PUOLET elämästäni! Ja onko kaikki jäljet korjattu, sitä voin vaan arvailla. Minulla varmasti on jokin ALTTIUS olemassa näihin ongelmiin, mutta olisiko tältä helvetilliseltä kierteeltä vältytty, jos kiusaaminen ei olisi aktivoinut minussa tätä alttiutta jo 12-vuotiaana?

Mikä tuntuu erittäin pahalta, on se, että tälläkin hetkellä kun kirjoitan tätä, joutuvat sadat ellei tuhannet lapset henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi koulussaan. Tämän kaiken annetaan tapahtua hiljaisuudessa, ja yhteiskunnan varoilla korjataan vauriot myöhemmin. Kaikki eivät selviä. Jotkut väsyvät. Ja ne jotka selviävät kantavat arpia mukanaan koko loppuelämänsä.

170 kommenttia:

  1. Minua on kiusattu myös ala-asteen neljänneltä koulun loppuun asti. Itse kuitenkin huomioin, että lapset jotka oireilevat perheensä pahaa oloa kiusaamalla, ovat usein sellaisten vanhempien lapsia, joilta todellakin puuttuu jaksaminen tai halu tai kyvyt laittaa lapsensa kuriin.

    Ne lapset joilla on rajat kotona, vanhempien/huoltajien toimesta, eivät yleensä kiusaa. Kiusaajia ovat ne, joiden vanhemmilla ei riitä voimat huolehtia kunnolla lapsistaan (sellaisilla ei pitäisi kyllä lasta ollakkaan) tai ne joiden vanhemmat kompensoivat pitkää työpäivää ja muita syyllisyyden aiheita ylihemmottelemalla lapsen ja haluyamatta tuottaa pahaa mieltä lapselle rajoilla.

    En silti hyväksy kiusaamista missään oloissa ja olenkin jo päättänyt, että jos minun lapseni joutuu kiusatuksi tai itse kiusaa, siitä tehdään loppu kerralla ja sellaisella tavalla, että se ei toistu.

    Ongelma vain ovat ne kodit joissa vanhemmat eivät osaa, jaksa tai halua puuttua lastensa käytökseen. Millä sellaiset lapset laitetaan kuriin? Laitoksiinkaan tuskin kaikkia kannattaa tunkea....

    VastaaPoista
  2. Itselläni tuli heti omia muistoja mieleen tämän tekstin kautta. Koulukiusaaminen on sukkaa ja kaikenlisäks ihan tylsää.

    VastaaPoista
  3. Chrissie, oon tosi pahoillani, että säkin olet joutunut läpikäymään tuollaista :(

    A, totta turiset. Jotenkin vaan nykyään tää laainsäädäntökin on mennyt siihen, että kouluissa opettajat eivät VOI puuttua kiusaamiseen, ettei vaan tule syyte niskaan. Jonkun asian pitäisi muuttua, jotta tilanne saadaan oikeasti järkeistettyä niin, ettei jokaisesta kurinpalautuksesta joudu käräjille.

    Infected, toivotaan että kiusaajatkin tajuisivat, ettei kiusaamisessa ole mitään hohtoa.

    VastaaPoista
  4. Tällaista tekstiä en kykene ohittamaan. Haluan vain toivottaa kaikkea hyvää sinun ja lapsesi elämään.

    Minäkin olen kokenut lähes koko peruskoulun kestäneen koulukiusauksen, josta koitan selvitä edelleen omalla tavallani. Koulujen jälkeen yritin työelämään, mutta kuukausia kestäneen työpaikkakiusaamisen vuoksi olen hyväksynyt sen tosiasian, etteivät kiusaajat milloinkaan aikuistu. Voi kuinka toivoinkaan lapsena, että minusta tulisi pian aikuinen, ja sitten olisin onnellinen ja tyytyväinen itseeni, eikä kukaan enää ole ilkeä. Eihän se sitten ihan niin mennyt. Sanovat mitä sanovat, mutta minulla on oikeus olla herkkä, ujo ja edelleen kiusattujen puolella! En aio luovuttaa niiden kusipäiden vuoksi, älä sinäkään.

    VastaaPoista
  5. Elise, on erittäin ikävää kuulla, että sinun kiusaamisesi on jatkunut vielä aikuisiälläkin! Olen todella tyrmistynyt kuinka nykypäivänä aikuisetkin heittäytyvät lapseksi, ja saavat iloa elämäänsä muiden pahasta olosta. Jokaisella ihmisellä on oikeus olla se mikä on ilman jatkuvaa rääkkäämistä ja henkistä pahoinpitelyä. Oikein paljon voimia selvitymiseesi!!

    VastaaPoista
  6. "Rajaton väkivalta, rajallinen rakkaus" -tämä pitäisi jokaisen vanhemman muistaa niiden omien kullannuppujensa kasvatuksessa. Usein on niin, että lapsi hakee rajoja ja huomiota negatiivisella käytöksellä kun niitä ei muutoin hänelle anneta. Lapsi tarvitsee ja kaipaa rajoja elämäänsä, ne luovat turvallisuuden tunnetta. Lapsen ei missään vaiheessa pitäisi joutua "oman elämänsä herraksi", jolloin lapsi saa päättää itse omista asioistaan vapaasti ilman vanhempien opastusta ja ohjausta. Lapselle taakka olisi aivan liian suuri. Jokainen lapsi on erilainen ja omanlaisensa persoona; toiset tarvitsevat enemmän kuria ja rajoittamista kuin toiset -rakkautta, hyväksyntää ja huolenpitoa tarvitsevat kaikki!
    Myöskään minä en hyväksy kiusaamista, lapsilta tai aikuisilta, missään muodossa.
    Tässäpä muutamia ajatuksia täältä melkein naapurista ;)

    VastaaPoista
  7. En voi kuin myötäelää kanssasi, ja todellakin kiusaamiseen pitäisi ja pitäisi voida puuttua. Tänään oli lehdessä juttu - mistä tännekin eksyin - että kiusattu on usein se, joka joutuu vaihtamaan koulua ja jättämään (todennäköisesti harvat) ystävänsä. Se on todella väärin.

    Itseäni kiusattiin tarhasta ammattikouluun asti, ja vasta ammattikoulussa asialle alettiin tehdä jotain - ja se jos mikä on aivan liian myöhään. Siellä jopa konkreettisesti erotettiin muutama kiusaaja koulusta pariksi kuukaudeksi - ja yhden kiusaajan vanhemmat tulivat juttelemaan koululle, että meidän simo-petteri nyt vaan on tällänen, ja etteköhän te nyt liioittele, mussunmussun. Lopulta kuitenkin poika myös erotettiin kuukausiksi koulusta. Bonukset amikselle siitä, mutta ehkä tämäkin johtui siitä, että kaikki asianosaiset olivat kuitenkin jo aikuisia tai lähes aikuisia, jotka on helpompi poistaa koulusta kuin ala-asteikäiset.

    Niin, omasta kiusaamisestani vielä, se oli haukkumista, väkivaltaa, lähes psykopaattista pahimmillaan; Käsityötunneilla päälleni kaadettiin n. 200kg teräslevy, jonka ehdin juuri ja juuri väistää, heiteltin puukoilla(!), viiloilla, liimalla. Koulun käytävillä painettiin kasvot lattiaan, istuttiin selällä ja käskettiin sanomaan kuka on pomo. Lumipesut, ym olivat arkipäivää.
    Lievemmästä päästä yksinjättäminen, aina viimeinen joukkueisiin valittu, jne muu henkinen väkivalta. Ai niin, ja kaikki tämä tapahtui peruskoulussa.

    Mitä tästä on jäänyt käteen? No, ainakin luultavasti ikuinen pelko ihmismassoja kohtaan. Puhdas paniikki ei sentään iske, mutta välttelen kaupassakäyntiä, yleisiä tilaisuuksia, kaikkea missä voi joutua "yksin" useiden ihmisten keskelle, koska ihmismassat ahdistavat, tuntuu, että jokainen arvostelee, ne teinitytöt tuolla penkillä nauraa juuri sulle, tuo mies kurtisti kulmiaan sinut nähdessään.. Häpesin pitkään itseäni, mutta olen viimein alkanut päästä siitä yli, tiedän etten ole täydellinen, mutta kukaan ei ole eikä tarvitse ollakaan.
    Viimeisenä kai on sosiaalinen kyvyttömyys - olen tuhottoman ujo, ja huono juttelemaan ihmisten kanssa. Olen varmaan neljävuotiaan tasolla ulosannissani, jos puhutaan kasvokkain. Miten ne sosiaaliset taidot olisivat moisessa alistamisessa voineetkaan kehittyä?

    Huh. Tekipä purkautuminen hyvää.
    Loppukaneetiksi vielä tosiaan, olisiko tältä kaikelta paskalta voinut todennäköisesti voinut välttyä, jos kiusaajia ei aina ymmärrettäisi loputomasti, ja annettu jatkaa terrorisointiaan? Todennäköisesti olisi. Uhrin syyllistäminen on aina väärin, mutta koulukiusaamistapauksissakin tämä on niin tavattoman yleistä.

    VastaaPoista
  8. Voi Anonyymi..... :( Olen erittäin pahoillani kärsimästäsi helvetistä! Luin tekstisi kyynelsilmin, on aivan järkyttävää, mitä kaikkea pienille lapsille annetaan tapahtua kenenkään puuttumatta asiaan!!

    Mulla on muuten ollut samaa ihmispelkoa, olen aina ollut aivan varma, että nuo teinit nauraa minulle, tai tuo joukko huutaa kohta perääni jotain törkeää. Vaatekaupassa tunnen aia olevani se huonoiten pukeutunein, jota muut halveksuvasti tuijottavat.

    Erittäin paljon jaksamista sinulle! Toivon todellakin, että näillä tarinoilla olisi jokin merkitys, ja joku lapsi välttäisi koulukiusatun kovan kohtalon!

    VastaaPoista
  9. Päätin tulla lukemaan näitä koska itselläni on ollut nuorena samanlainen tilanne (melkein) no kiusaaminen alkoi heti 1-2 luokalla, kaverini pilkkasivat minua, haukkuivat,hakkasivat,sylkivät päälle ja kaikkee mitä ikinä keksivätkään.. se jatkui ja jatkui. onneks se loppui 6 luokalla. No Ylä-asteelle kun menin se ALKOI TAAS! ilkkuminen,haukkuminen, olin aina koulupäivät yksin.. se ei tuntunut kivalta. Jätin koulun 9 luokalla kesken ja siirryin siilinjärvelle 9-10 luokalle sielä tilanne rauhottui ja sai aivan uuden käänteen, sain uusia kavereita ja ovat tälläkin hetkellä minun kavereita. Tuo oli aivan järkyttävä kokemus, mitä olisi pitäny tehdä toisin että koulukiusaamista ei olisi tapahtunut? muistan nuo päivät ja kiusaamiset tosi tosi pitkään. ja vieläkin joskus edelleen menen itku kurkussa nukkumaan sillä ne oli aivan hirveitä aikoja. olen tällä hetkellä 17-vuotias ja omistan jo vähäsen kavereita. hyvä niin

    VastaaPoista
  10. Kirjoituksesi on lähes suoraan pikkusiskoni elämästä... Masennusta, anoreksiaa, bulimiaa, viiltelyä, itsemurhayritys, 2 kertaa nuorisopsykiatrisella, paniikkikohtauksia ym. Kaikki tuo ennen 16-vuotis syntymäpäivää. Nykyään tilanne vähän parempi, mutta tilanne aaltoilee. Pistää niin vihaksi ne ala- ja yläkoulun tytöt jotka saa manipuloinnilla ja henkisellä väkivallalla ajettua muut nurkkaan... Eikä siskoni ole/ollut saman koulun ainut tapaus. Koulun rehtori kertoo paikallisuutisissa miten heidän koulussaan ei ketään kiusata ja samaan aikaan paikkakunnan ainoalla 8 paikkaisella nuortenpsykalla puolet porukasta melkein samojen syiden takia osastolla.

    Onneksi sinä olet toipunut tai ainakin toipumassa. :) Meidän perheellä on vielä matkaa kuljettavana, mutta luulen sen matkan kaikesta huolimatta jo alkaneen. :) Hyvää jatkoa sulle elämään, lukea ja kuulla ihmisistä joiden surullinen elämä on kääntynyt tai kääntymässä parempaan. :)

    VastaaPoista
  11. Olen joutunut kärsimään saman tyylisistä kokemuksista mitä monet muutkin ovat kärsineet. Kiusaaminen on ollut fyysistä ja henkistä, enkä ole koskaan voinut luottaa ihmisiin koska "ystäväni" ovat yleensä käänteneet mulle selkänsä jos kiusaaminen on alkanut. Jos olen luottanut johonkin ihmiseen on asiani yleensä kerrottu tylysti eteenpäin....

    Kiusaaminen jatkui ala-asteelta ammattikouluun asti. Ja tässä välissä olin ehtinyt muutta eri paikkakunnallekin jopa, toiselta reunalta suomea toiselle.

    Ikävä kyllä oma kiusaamiseni päättyi siihen, että jouduin ottamaan asiat omiin käsiini ammattikoulussa. Liikuntatunnilla meni hermot haukkimisiin ja tönimisiin joten kävin käsiksi yhteen kiusaajista. Olin jopa niska päällä ja ehkä tämän ansiosta kaverit lopettivat.

    Itse olen käynyt pari kertaa psykologin pakeille kokemusteni johdosta ja nyt olen kohta menossa uudestaan. Vähän välillä nousee pintaan ahdistuneisuutta ja muuta epämielyttävää. En osaa ollenkaan esiintyä luokan tai muiden opiskelijoiden edessä ja nyt kuitenkin opiskelen AMK:ssa ja siellä tulee paljon tällaisia tilanteita. Tulee tunne kuin kaikki tuijottaisivat mua ilkeästi ja pahaa suovasti jne.. nousee aina pieni ahdistus jonka takia puheeni menee melkein änkytykseksi ja sekaisin.
    Olen ollut mukana teatteri toiminnassa jne. eikä näissä ole niin paljon ongelmia tullut.

    Olen ollut koko elämäni epävarma itsestäni, en pysty luottamaan omiin kykyihini, kyseenalaistan muiden kehut mielessäni, jne.. Ei ole helppoa mm. "myydä" itseään työnantajille kun ei osaa olla vahva eikä luottavainen itseensä. Edelleenkin ihmettelen kuinka pääsin ammattikorkeakouluun...

    Ala-aste ajat olen sulkenut mielestäni melkein kokonaan, minulta ei jäänyt ala-asteen jälkeen yhtään ystävää eikä muistoja.. Onneksi osa vanhoista luokkalaisista on myöntäneet missä tilanteessa olen ollut.. Helpottanut oma olo...

    VastaaPoista
  12. Eikä siinä vielä kaikki, valitettavasti kiusaaminen jatkuu myös aikuisten maailmassa työpaikkakiusamisena. Ja vaikka laaditaan minkälaisia lakeja henkisestä työsuojelusta kiusaaminen jatkuu sillä tänäkin päivänä monilla työpaikoilla katsotaan kiusaamista läpi sormien, koska ei haluta myöntää että meidänkin työyhteisössämme on kiusaa(i)ja...

    VastaaPoista
  13. Minua kiusattiin "vain" 6 luokan ajan. Mutta siinäkin oli ihan liikaa.. 4 vuotta on aika pitkä aika.. Lisäksi kotiolot oli hirvittävät isäni päihderiippuvuuden ja väkivaltaisuuden takia. Itse en silti ole koskaan kiusannut ketään, vaikka kotona oli vaikeaa. Vaan joutunut kiusatuksi.Voimia sinulle..

    VastaaPoista
  14. Minua kiusattiin koulussa yläasteella, se rasitti henkisesti erittäin paljon. Joitain vuosia koulun jälkeen koin niin syvää katkeruutta kiusaajia kohtaan
    että olisin voinut jopa kostaa pahimmalla mahdollisella tavalla. Muistan yhden joka ei yleensä ollut se kiusaaja mutta ilman mitään syytä puri olkavarteeni erittäin kipeästi. Tämä kaveri tuli kerran vuosi vuosia sen jälkeen vastaan ja jos siinä
    olisi jotain sanonut ikävästi niin olisin varmaan päättänyt sen päivän siihen. Ikuisiällä itsetunto on hiukan jo toinen mutta olen ikävät asiat unohtanut,
    painaa ne mielessä edelleen mutta kaippa niistä on jo päässyt yli.

    Työelämässäni olen töissä ambulanssissa ja muistan
    lopun ikääni sen pää polvien välissä olleen tytön
    jonka elämä oli pilalla koulukiusaamisen takia.
    Varmaan yksi traumaattisimmista keikoista loppujenlopuksi, käsi voi olla poikki mutta hengisesti itsemurhan partaalla oleva alle 15v ihminen niin..
    Veimme häntä ambulanssilla nuorten psygiatrian osastolta toiseen paikkaan.

    Miten voi olla niin julmia ihmisiä kohtelee toista niin että joutuu hoitoon asti. Koulu oli mennyt päin helvettiä niin kuin meni minullakin aikoinaan,
    tämä potilas oli odottanut kesälomaltaan paljon että kyllä kesällä alkaa sujua paremmin kun ei ole koulussa mutta kesälomalla häntä juuri veimme että se siitä hyvästä kesästä joka jatkui sitten hoidossa.

    Toinen aiheeseen liittyvä tapaus oli kun ajoimme
    keikalle koulun ala-asteelle kun pihassa joku
    pieni poika potki toista maassa makaavaa poikaa
    kai8ki voimin mitä jalasta varmaan lähti.
    Missä voi oppia käyttäytymään tuolla tavalla
    tuossa iässä että onko tarkoitus tappaa potkimalla?
    Meillä oli siis eri tehtävä koulussa mutta tästä
    saatiin lisätehtävä vielä, törkeä pahoinpitely mallia alle 10 vuotiaan tekemänä.

    Näitä riittää, ambulanssissa sen näkee mitä kylillä tapahtuu, suurin osa asioista ei saa koskaan julkisuutta vaikka aihetta varmaan olisi.
    Liikenneonnettomuudet on ainoat mikä kiinnostaa mediaa.

    VastaaPoista
  15. Onko syrjintä kiusaamista jos on niin olen kanssa kiussattu selän takanani puhutaan pahaa

    VastaaPoista
  16. Tämä oli todella liikuttava teksti. Itseäni ruvettiin kiusaamaan viisivuotiaana ja se loppui suunnilleen 16.vuotiaana. Nyt olen 18 vuotias ja minulla on sosiaalinenkammo ja ahdistun helposti. Vieläkin kiusaajien kohtaaminen on hankalaa vaikka heistä on tullut mukavia ja tuttavallisia mutta heidän aiheuttamaa tuskaa ja vihaa en unohda koskaan.

    VastaaPoista
  17. Moi kaikille. Minua kiusattiin 1:sestä luokasta 6:nteen luokkaan asti. Onneksi vanhempani vei minut silloin lasten psykiatrille ja ajan kanssa olen vahvistunut ja nyttemmin kestän melkein mitä vain. Mutta kyllä se arpi on sisälläni silti ikuisesti vaikka olenkin jo 36 vuotias. Halusin esim. käydä armeijan toisella paikkakunnalla kuin missä asun välttääkseni kohtaamasta vanhoja kiusaajiani. Armeija teki minulle hyvää, vahvisti omaatuntoani ja teki sen vahvan ihmisen mikä nyt olen. Mutta se arpi on kuitenkin sisälläni....

    VastaaPoista
  18. Todella hyvä kirjotus :) Voimia kaikille. Melkeen itkuu tuhersin kun luin näitä tekstejä. Ittelläni koulukiusaaminen oli ala-asteella ja yläasteella suurimmalta osin pelkkää henkistä, eli haukuttiin, nimiteltiin, jätettiin porukan ulkopuolelle, naurettiin päin naamaa jne. olin melkeen aina yksin. oli myös lievää ja vähän väkivaltaisuutta, potkimista lähinnä, ja sit sanottiin aina et jos sä kerrot opettajalle, mä tapan sut. Ja kerran tuli puhelimeenki uhkausviesti, minkä takia äiti otti yhteyttä poliisiin. Tää uhkausviesti tapahtu yläasteella, et onneks pääsin pian eroon niistä ihmisistä jotka teki sitä.
    Koko peruskoulu aika oli pelkkää tuskaa, ja kyllä se itsemurhaki kävi monta kertaa mielessä. oon nyt 23 vuotta, enkä ole vieläkään sinut itseni kanssa, tuskin tulen ikinä olemaankaan.

    VastaaPoista
  19. Mua on kans kiusattu maailman turhimmasta syystä. sen tuloksena olen nyt erittäin ujo ja hiljainen uusien ihmisten kanssa. Olen itselleni päättänyt, että jonain päivänä, kun kohtaan kiusaajani (haluan sitä >:)) haluan heille näyttää että mistä kana oikein pissii. kiusaaminen oli sellaista naurun alaiseksi asettamista henkistä väkivaltaa. Epätoivoisesti yritin koko yläasteen sulautua seinään, joskus se tehosi, mutta joskus kiusaajat huomasivat minut ja kaverini sieltä. se oli kamalaa. erityisesti äikän tunnit jonka opettaja oli erittäin välinpitämätön, sille tunnille meneminen oli kauheaa. koko ajan mielessä vain pyöri että mitä ne kiusaajat taas pääni menoksi keksivät...
    tv. toiselle paikkakunnalle lukioon mennyt

    VastaaPoista
  20. Olen vuodattanut teidän tarinoidenne vuoksi kyyneleitä täällä ruudun toisella puolella... Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että olette jakaneet tarinanne muiden lukijoiden kanssa, on jo aika ihmisten tietää mitä kiusaaminen aiheuttaa!! Olette rohkeita, kun uskallatte tuoda asian julkisuuteen, toivon todellakin, että saamme yhdessä nämä tarinat ihmisten tietoisuuteen! Voimia jokaiselle ihanalle kommentoijalle sekä lukijalle, me vielä näytämme niille!

    VastaaPoista
  21. Minua kiusattiin 3lk ammattikoulun loppuun asti. 9lk kärsin todennäköisesti tästä johtuvaa paniikkihäiriötä joka kuitenkin onneksi meni ohi.. Itsetuntoni on todella huono ja siksi olenkin valtavan mustasukkainen puolisostani ja tämä haittaa elämääni jatkuvasti. vereni kiehuu edelleen jos näen vanhoja kiusaajiani. Kiusaaminen on kidutusta jonka seurauksia kiusattu kantaa luultavasti loppuelämänsä!

    VastaaPoista
  22. Ala-asteen ekalta lukion tokalle asti kiusaamista kärsineenä allekirjoitan kyllä kaiken mitä sanoit.

    Oma kokemukseni on nykyisin että vanhemmilla ongelma ei ole siinä etteivävkö saisi kuria kiusaavaan tai muuten huonosti käyttäytyvään lapseensa... Tuntuu ettei noita kiinnosta mitä se lapsi tekee. "meidän misapetteri kasvatetaan kyllä niin ettei sitä kukaan ulkopuolinen töni tai komentele" eli "misapetteri, jos et tykkää siitä mitä joku muu sanoo/tekee, tai jos joku ei tykkää siitä mitä sinä sanot/teet ni vedä sitä turpaan"

    Äly hoi. Kyllä välillä tekis kovasti mieli nostaa joku kiusaaja/huutelija/väkivaltakusipää roikkumaan jonnee lipputankoon...

    Ja vastatakseni tuolla aiemmin kysyttyyn : KYLLÄ, syrjintä on yksi kiusaamisen muoto.

    VastaaPoista
  23. noh olihan se eskarista yläasteen kaheksannelle luokalle. sen aikaa jouduin kokemaan nenäverenvuotoja, mustia silmiä, mustuneita raajoja ja nössön mainetta. mutta kaheksannella se loppui. opettaja onneksi huolestui kun eipä poikaa koulussa näkynyt kahteen viikkoon ja syytä ei tiedetä. opettaja soitti vanhemmille ja kysyi että miksikäs ei poikaa näy täällä päin... äiti vastasi että ei se uskalla tulla :DD noh puhelun jälkeen kun ne aikansa keskustelivat siinä nii menin koululle, ja eikä mennyt tuskin minuuttiakaan, kun minulla kiehahti. kuulin että minua haukuttiin homoksi, runkuksi, läskiksi ja kaiken lisäksi munapääksi. silloin nuo kuultuani en nähnyt kuin punaista, ja jokainen joka ringissä oli ja minua haukkui, mkakasi puolentunnin sisään koulun lattialla kaikkien katsottavana. huomiotahan siinä opettajien keskuudessa kertyi ja poliisithan sinne tuli käymään kahtomaan että kuinka pahasti olin riehunut. olin 9 vitun ''kovaa jätkää'' hakannut maan tasalle ja siitä ne ei enää nousseet. eivät he sentään kuolleet mutta eivät vaan enää uskaltaneet... ja noh poliisit ja opettajat ja rehtori siinä minut ottivat mukaansa ja soittivat isännänki paikalle. poliisit meinasi että olisin saanut syytteen väkivalta rikoksesta, mutta sillon iskä raivostu. se huusi että kuinka perkeleen kauan mua on kiusattu ja saatanan syvä oli meikäläisen kaivo, ennen kuin alko vesi tulla yli. poliisit heltyivät ja ottivat ne yhdeksän hakattua poikaa juttusilleen. ne maksoivat MINULLE kukin 186,45€ siitä kahdesta yläaste vuodesta jonka ne munapäät olivat mua kiusanneet...ja korvauksia en määrännyt minä, vaan poliisit ja näiden poikien vanhemmat. . . nykypäivänä luonteen lujuus on kova, mutta pinna on lyhyt, ikävä kyllä. kuulenkaan että homoksi huudellaan tai muutakaan, edes '' läpällä '' , niin se on saletti, että haukkujalla ei ole hampaita, ainakaan kovin montaa.. mutta pointti on se, että sellainen lapsi/nuori jota kiusataan pienestä asti, on tulevaisuudessa agressiivinen, väkivaltainen ja muutenkin hieman ahdistunut ja siinä pelossa että joko se taas alkaisi. :))

    VastaaPoista
  24. Oma koulukiusaamiseni kesti n. 5 vuotta ja helvettiähän se oli. Muistan sen päivän, kun minulle riitti. Olin viidennellä luokalla ja luokan häirikkö varasti penaalini. Opettajamme oli poissa luokasta ja annoin kiusaajalleni selkäsaunan. Kiskoin hänet hiuksista ulos, potkaisin jalkaan ja laitoin luokanoven lukkoon. Teko ei ollut oikein, mutta sen jälkeen jäin lopullisesti rauhaan.

    VastaaPoista
  25. ei se tarvii olla kuin suullista mollaamista kun menee itse tunto ja pelko olla kontaktissa toisiin ihmisiin en uskalla olla oma itseni sanallisen kiusaamsen takia tai saa kunnollisia kaveri suhteita/parisuhdetta kasaan kun se suullinen mollaaminen/kiusaaminen kaivaa mielessä vielläkin vaikka nuistakin ajoista on vuosia mutta ei se unohdu ja pelkällä suullisellakin kiusaamisella nämä tyypit sai miettimään itse murhaa tosissaan.

    VastaaPoista
  26. Hyvä kirjoitus, kuin omasta suustani. Minua on kiusattu ala- ja yläaste, toipuminen ei ole kai edes vielä alkanut. Olen 19-vuotias nyt. Vaikea psykoottinen masennus, sos.tilanteiden pelot, ahdistuneisuushäiriö, paniikkikohtaukset. Sairaslomalla jo yli vuoden. Viiltelyä ja a-ongelmia. Tiedän mitä olet joutunut kokemaan. Voimia sinulle.

    VastaaPoista
  27. Tämä aihe on monelle nähtävästi ollut tuttua arkea lapsena, teininä ja myös aikuisena.

    Niin myös itselleni. Koin monessa koulussa, aina ala-asteelta ylä-asteelle kiusaamista eri muodoissa. Tönittiin, hakattiin, haukuttiin, juoruttiin selän takana ja rikottiin omaisuutta, mitä oli mukana koulussa.

    Pahin kouluista oli Minna-Canthin ylä-aste Kuopiossa. Sen luokan oppilaat olivat kaikki yhtä suurta pahuuden siementä.
    Yksikään siellä ei uskaltanut nousta mitenkään pahimpia kiusaajia vastaan.
    Erästä anorektikko tyttöä myös kiusattiin. Siis, sairasta lasta!
    Opettaja ei tehnyt mitään!

    Minulle vain kohtalon oikusta tuli mahdollisuus olla kasvokkain yhden kiusaajan kanssa näin aikuisena ja kasvaneena.

    Kyseinen kiusaaja ei ole tähän päivään mennessä nähtävästi muuttanut tapojaan lainkaan.
    Kun otin aiheen esille ja kerroin kuka olin, oli kyseisellä henkilöllä jo halveksiva ja ylimielinen ilme naamallaan.

    Tämä kyseinen henkilö on yhden suurimman Suomessa toimivan nosturiauto/ henkilönostin yrityksen perustajan poika.
    Olisi pitänyt "niskasta" ottaa jätkää. Jos ymmärrätte vinkin.

    Minun kohdallani kyseinen kiusaaja on hyvävaraisesta "perheestä" ja on saanut kakarana ja nähtävästi nykyäänkin kaiken kuin manulle illallisen.

    Itse olen myös sitä mieltä, että vanhemmista lähtee se kasvatus ja kuinka se oma lapsi varttuu aikuiseksi, jolla on hyvät arvot ja kunnioitus toisen ihmisen koskemattomuuteen fyysisesti ja henkisesti.

    Itse en usko väkivaltaan, mutta tämän nilkin tavatessani, oli niin mieli latasta otsaan kaveria, kun ei edes osannut mitään anteeksipyyntöä mutista.

    Kaikille teille voimia, jotka olette kokeneet samaa ja nähtävästi vielä rankemmin siitä kärsineet.
    Itse onneksi olen kasvanut suoraan ja ei ole tarvetta ollut mihinkään mielialalääkkeisiin turvautua.

    Että tällaista...

    VastaaPoista
  28. Mua alettiin kiusaamaan ala-asteella ja sitten ylä-asteella lähti lapasesta tää kiusaaminen. Mun kohdalle osu vain hengistä kiusaamista. Haukuttiin, jätettiin yksin ja niin eespäin. Tämä kaikki vain ylipainon takia. Pääsin pois ylä-asteelta ja siirryin ammattikouluun ja pakko sanoo, että siitä asti mun elämässä on pyyhkiny hyvin. Johtuneen siitä, että mä laihdutin ylimääräset kilot pois. Sen jälkeen mä oon jotenkin uskaltanut enemmän. Mut kyllä mussa vielä ujoutta löytyy.
    Tän kiusaamisen tuloksena mä aina silloin tällöin saan pieniä itkukohtauksia. Eli siis mä en kestä välillä kritiikkiä ja tai sitten jos joku ei oikein onnistu tai jos joku asia on negatiivinen. Ei ois aihetta itkeä, mutta välillä tällästa tapahtuu. Ja sitten toiseks mä välillä kuvittelen et jotkut puhuu mustaa pahaa, jos ne kattoo mua ja juttelee samalla. Vaikka näin ei välttämättä ole. Mut suurimmaks osaks mä en välitä enään. Mä vaan puksuttelen etiäpäin ja nautin elämästä. Pitäis vaan nyt päästä noista itkukohtauksista eroon..ikää siis löytyy 21v ja välillä saan hävetä itseäni.

    VastaaPoista
  29. Voimia kaikille! Aina maailmassa on idiootteja jotka peittävät omaa epävarmuttaan maailmassa kiusaamalla. Ne jotka ovat kiusaamisesta selvinneet vahvoiksi ihmisiksi ovat todellisuudessa henkisesti vahvempia kuin nämä kiusaajat. Jo joku idiootti kiusaaja oli eksynyt tällekkin palstalle.

    VastaaPoista
  30. Kiusaan kannaa [[BULLYING CHICKEN]]

    Kiusaan kallaa [[BULLYING FISH]]

    VastaaPoista
  31. Rohkea kirjoitus kiitos siitä! Se on kumma, etteivät vieläkään aikuiset tajua, että kiusaus ei lopu sillä kun sanoo kiusatulle, että pistä vastaan. Minä pistin vastaan mitä se auttoi ei mitään. Nyt 32 vuotiaana yli 15 vuoden syömishäiriöputken (bulimia) olen vasta saanut apua haettua ja saanut hoitoa sekä masennukseen ja syömishäiriöön. Miksi sairastuin syömishäiriöön? Halusin rankaista itseäni koska en sopinut joukkoon.

    Tsemppiä kaikille kiusatuille!
    -Felicity-

    VastaaPoista
  32. Olipas rankkaa tekstiä lukea. näin tämän iltalehden sivuilta, vaikka itse en ole kiusannut tai ole kiusattu olen siitä myös kärsiä saanut, pikku siskoni teki itsemurhan kiusaamisen takia ollessaan vain 15 vuotias v. 2009, vain erinlaisuuden takia "ollessaan gootti" ja ei tupakoinut. perheessäni ei saatu edes kuulla kiusauksesta kotonani ihmeteltiin siskoni saamia mustelmia mutta ei uskaltanut kertoa vasta kun siskoni itsemurha tuli selville myös saatiin vastaus siihen koululta : koulukiusaajat, niin henkistä sekä fyysistä väkivaltaa. ässä taas huomataan miten paljon koulutkin välittävät kiusauksesta , jos kiusaamisesta olisi saatu tietää ajoissa luulisin että siskoni olisi vielä täällä. Toivotan teille kaikille voimia ja kiinostaisi myös miten sinä jendina olet selviytynyt tästä kiusauksesta miten tämä on vaikuttanut nykyelämääsi? myös iso kiitos mahtavasta ja valaisevasta kirjoituksestasi =) kaikkea hyvää kaikille. rakkain terveisin. laura 19v.

    VastaaPoista
  33. Minua alettiin kiusata 4. luokalla. Syy oli niinkin upea, kun sain ensimmaisena tissit luokan tytoista ja alkoi menkat. Siella kiusaaminen oli lahinna dissaamista, ei haluttu ottaa mukaan yhteisiin juttuihin ja puhuttiin selan takana paskaa. Kiusaaminen alkoi kunnolla vaihdettuani koulua muuton takia. Olin muita paata piteampi, olin uusi oppilas ja viela saivat selville, etta olin hurri. Koskaan ei ole fyysisesti kiusattu, mutta henkisesti sita enemman. Kolme poikaa otti minut silmatikukseen, kutsuivat huoraksi, laskiksi, saatanan hurri/mamu/homo/lesbo, yms. Heittelivat eteeni kymmenen pennisia ja huusivat kaikken edessa, etta "laski huora, nayta tissis". Kiusaaminen loppui vasta lukiossa. En koskaan opettajille sanonut, etta minua kiusataan, silla pahemmaksihan se olisi siita vain mennyt. Kerran ala-asteen opettaja, joka oli huomannut, kuinka tytot eivat halunneet oleskella kanssani, pyysi minua ymmartaa heidan nakemyksensa; olin uusi oppilas ja jotain muuta paskaa. Vaikka olin tuolloin 11 niin kylla mielessani kiehahti, etta saatana minussako se vika on.

    Nimittely jatti jalkensa. Itsetuntoni oli todella pohjalla ja inhosin itseani ja kehoani sydameni pohjasta. Viiletelyn merkkeja loytyy ympari kehoa ja syomatottumukseni olivat yhdessa vaiheessa hyvin epaterveellisia. Minua auttoi suunnattomasti, kun muutin Suomesta pois taysin uuteen maahan, missa kukaan ei tuntenut minua entuudestaan. Taalla kukaan ei lahtenyt tuomitsemaan minua, etta olin erinlainen tai jotain muuta vaan olivat jopa innostuneita tutustumaan minuun ja olivat kiinnostuneita, etta olin erinlainen kuin valtavaesto. Se oli ihanan vapauttava tunne! Itsetuntoni on parantunut huomattavasti taalla ollessani enka enaa ajttele, jos kuullen jonkun nauravan, etta minulle siella nauretaan. Nykyaan jopa pidan kehostani ja pystyn jopa katsomaan itseani peilista ja toteamaan olevan ihan natti.

    Koulujen pitaisi ottaa ehdottomasti nolla toleranssi kaytantoon kiusaamista kohtaan. Se ei perkele ole kiusatun vika, etta kiusataan vaan se on niiden kiusaajien. Jos ei kiusaus lopu KUNNON puhuttelun jalkeen, pitaisi potkia koulusta pois tai siirtaa kiusaaja toiseen kouluun.

    Jaksamisia sinulle! Ei anneta niiden kusipaitten voittaa. Karma kostaa jossakin vaiheessa.

    JL

    VastaaPoista
  34. Oon bully ja kiusattuni ei oo ikinä vaihtanu koulua, vaan ite pakkomielteen takia ja uhuri tuli ammattikouluu samalle ja sitte vaihoin lukioon nii seki uhuri tullee huomenna samaa kouluu

    VastaaPoista
  35. Jos kiusaaminen tapahtuu siten että joku näkee sen, niin suosittelen soittamaan poliisit paikalle tai vähintään käymään asemalla tekemässä rikosilmoitus esim. pahoinpitelystä tai vahingonteosta. Kovat keinot käyttöön! Kynnys voi olla korkea, mutta olkaa rohkeita, poliisi on ystävä! Eikä tarvitse ensin kertoa vanhemmillekaan jos ei halua, ainakaan enää yläasteikäisenä.

    Mielestäni joka koulussa pitäisi olla riittävästi toimivia valvontakameroita todistusaineistoa varten!

    Suoraan sanottuna kiusaajat on aivan täysiä mulkkuja, maailman turhimpia ihmisiä, aiheuttavat muille pelkkää harmia ja yhteiskunnalle kustannuksia! Sellainen ei ansaitse mitään menestystä, elämänkummpania, rakkautta, seksiä tai edes kavereita!

    Voimia sulle Jenni!

    T: Antti

    VastaaPoista
  36. Todella hienosti kirjoitettu!

    Itseäni ruvetiin kiusaamaan joskus 2 luokan alusta, koska kerroin että rotat ovat söpöjä. Syystä tai toisesta siitä hyökättiin kimppuuni samantien ja sanottiin minun muistuttavankin rottaa ja olen rottakuiskaaja ja vaikka mitä. Ikinä lemmikkirottia omistaneena on yhä vaikea ymmärtää. Kaikista pahinta oli ehkä se, että opettaja katsoi vierestä, eikä tehnyt mitään vaikka itkin ja vanhempanikin soitti että tehkää asialle jotain. Ja silloin kun minä kävin ala-luokkia, oli 2000-luvun alku.
    Jatkui enemmän tai vähemmän peruskoulun loppuun asti. Vaikka muutin paikkakuntaa ja vaihdoin koulua, niin jostain kiusaajia vain tuli ja keksi piikitellä jostain. Oli ne sitten hiukset, joilla olisin voinut pyyhkiä perseeni tai hieman isommat etuhampaat (.... jotka eivät edes ole isoja) tai se, että isoveljelläni on iso ego. Kaikki mistä pidin oli yhtäkkiä kaikkien mielestä vastenmielisiä asioita. Fyysiseksi kiusaaminen ei ikinä mennyt, mutta se henkinen kipu oli jo ihan liikaa heiveröiselle tytölle.

    Peruskoulun viimeisillä luokilla hain apua masennukseen tuloksetta. Mua ei otettu tosissaan ja koulupsykologi soittaa kahden kuukauden päästä viimeisestä tapaamisesta että hae apua, tämä on selkeä vaikea masennus. En ole sitä tehnyt, koska se ei nyt ole ajankohtaista ja muutenkin ahdistaa hakea mitää apua, kun kerta ei edellisiä avunhuutoja otettu kuuleviin korviin.

    Nykypäivänä ensimmäistä vuotta amiksessa, paikkakunnalta TAAS muutettu, ja toistaiseksi en ole kertaakaan kuullut nasevaa kommenttia itsestäni, saatikka kiusaamista. Osaan pitää jotenki puoleni, mutta kaikki mikä tuosta on jäänyt on ailahteleva mieliala ja ahdistus. Jotenkin tuntuu että tästä voisi silti jatkaa elämää ihan normaalisti ja unohtaa kaikki tuo. Tuskin kirjoittaisin tässä, ellen olisi muuttanut sieltä pois.

    VastaaPoista
  37. Edellä oleva
    Paha mieli tuli kuin luin mitä olet joutunut kokemaan :( Voimia sinne!
    Kerronpa tässä samalla oman tarinani.
    Oma kiusaamiseni alkoi 3:lk ja kesti 9:n loppuun saakka, jolloin vaihdoin kauempana olevaan lukioon opiskelemaan.
    Pahin kiusaamisajan kohta oli tuo ala-aste aika, silloin oli melkeinpä joka päivästä että samalta luokalta 3-5 poikaa kirjaimellisesti hakkasi minut koulupäivän jälkeen. 1-2 löi ja potki, loput piteli kiinni, kun pistin niin kovasti hanttiin enkä suostunut helpolla hakattavaksi. Lopuksi aina uhattiin ettet sitten kerro kenellekään... Tietenkin kerroin aina kotona, mitä järkeä olisi ollut olla kertomatta ja kiltisti antaa noiden mulkeroiden hakata minut? Opettajaan äitini otti yhteyttä vähän väliä, mutta opettaja periaatteessa silitti vain kiusaajien päätä. Muutaman kerran jopa otti minut puhutteluun ja sanoi etten saisi niin herkästi ottaa "pientä" kiusaamista nokkiini, pääkiusaajalla kun on vaikeaa, vanhemmat eronneet ja kaikki sukulaiset tunkee lanhjoja traumatisoitunelle lapseiparalle. Juuh, tosi vaikeelta kuulosti... Omat vanhemmat erosivat kun olin 3-v ja isäpuolena oli pahemman luokan narsisti enkä siltikään kiusannut ketään ja aika varmasti ollut paljon paljon rankempi elämä mitä tuolla pääkiusaajalla. 6:lkn lopussa olin jo niin ahdistunut että itkin jo pelkästään siitä ajatuksesta että taas pitäisi mennä kouluun. Koulumatkat menivät yleensä niin että joko juoksin luokasta ulos jotta kiusaajat eivät saisi minua kiinni tai jos ehtivät edelleni ,yritin jäädä maleksimaan kauemmaksi jottei heitä pitäisi ohittaa, milloin taas kiersin pitkin metsiä jotta pääsisin huomaamatta ohi. Kaiken kaikkiaan se "hyöty" mikä tuosta oli, oli se että opin juoksemaan pirun nopeasti ja olen edelleenkin voimakkaampi mitä valtaosa naisväestöstä, koska en uskalla antaa kunnon rapistua, ties milloin pitää taas tapella henkensä edestä. Viimein paria kk ennen ala-aseen loppumista äitini sai vedettyä poliisin mukaan ja kiusaaminen loppui siltä erää siihen. Opettaja järjesti oikein hienon tapaamisen missä minut pakotettiin paiskaamaan kättä kiusaajien kanssa ja toteamaan ettei muistella pahalla! Yläasteella pahimmat kiusaajat onneksi vaihtoivat koulua, mutta muutamat silti jäivät. Fyysinen kiusaaminen loppui siihen, minussa alkoi olemaan sen verta vastausta jo ja nähtävästi pelkäsivät seurauksia. Haukkuminen jatkui kuitenkin koko yläasteen ajan & viiltely alkoi täälläkin 13-14v ja kesti yli pitkälti yli lukioiän. Lukioiässä sitten aloin seurustelemaan narsismiin päin kallellaan olevan pojan kanssa, mutta onneksi tätä ei kestänyt kauhean pitkään. Elinikäiset arvet tuosta kaikesta on jäänyt ja edelleen amk:ssa opiskellessani koen vaikeaksi kulkea oman ryhmän mukana, sillä luokkapiirissä oleminen ahdistaa ja koen pientä vainoharhaa aina siitä että selän takana puhutaan. Pääkiusaja kuulemma opiskelee papiksi (hah!), muut sen sijaan ovat enemmän tai vähemmän laitapuolenkulkijoita, joten tässäpä pähkinä purtavaksi tuollekin anonyymille, joka oli sitä mieltä että kiusaajat ovat ylempää kastia. Siitä aion pitää huolta ettei oma lapseni samaa joudu kokemaan, vaan poliisi vedetään saman tien mukaan jos kiusaamista tapahtuu ja koulukin menee hyvin nopeaan vaihtoon jos asiat eivät ala muuttumaan.
    by: A

    VastaaPoista
  38. Kirjoitit hyvin, Jendina.
    Tässä tarinani.
    Oma kärsimysnäytelmäni alkoi, kun vanhempani muuttivat rakentamaansa omakotitaloon noin 16 kilometrin päähän pienen kaupunkimme keskustasta.
    Olin silloin käynyt koulua ensimmäisen luokan verran ja jouduin toiselle luokalle maalaiskouluun, missä minua alettiin hakkaamaan, koska olin muuttanut keskustasta.
    Vähättely, henkinen väkivalta yhdistettynä varsinaiseen väkivaltaankin, kaikkine olkapäähän ohimennen täysillä lyömisineen, jätti kai jälkiä.
    Tätä kesti luonnollisesti aina siihen asti, että koulu vaihtui keskustan yläasteeseen, missä seitsemäs luokka alkoi ja minua alettiin tietenkin, lyömään taaskin pikkukaupunkimme keskustan yläasteelle keskustassa asustelevien suloisten lapsukaisten toimesta, tällä kertaa siksi, että olin "maalta".
    Pahoinpitelyiden alkaessa, vain yksi muisti minut ensimmäiseltä luokalta, muita vähän toppuutellen, mutta luonnollisesti vaikeni asiasta hyvin äkkiä, jottei itse joutuisi outoon valoon tms.
    No, yläasteella sai väistellä muita nahkaansa varjellen aina siihen asti, että itse oli lopulta yhdeksännellä. Silloinkin toki sai vielä varoa viereisen lukion ihmisiä, jotka eivät olleet tietenkään karistelleet pätkääkään sadistisia luonteitaan yhtikäs minnekään.
    Itseasiassa, kerran alaikäisenä viihteelle lähdettyäni, huomasin "ympyrän" sulkeutuvan ja välittömästi joku kaatoikin minut jo takaapäin maahan, minkä jälkeen on hivenen huonot muistikuvat varsinaisesti mylläkästä, kun noin kymmenen itseäni pari vuotta vanhempaa sankaria potki minua maahanpäin päähän. Hienoa, että jäi henki ja puhekyky tallelle. Tämmöisten asioiden johdosta lopulta oppi jaloistaan nopeaksi. Muutaman kerran, on tehnyt aikoinaan mieli hankkia pistooli ja ampua kaikki nuo sadistiset hullut pois maailmaa pilaamasta, mutta kuka viitsii viettää loppuelämäänsä vankilassa raivohullujen eläinten ampumisesta, vain siksi että ulkoinen muotonsa on ihmisen ja laki siksi suhtautuu moisiin ihmisinä? En minä ainakaan. Ei tullut pyssyä ostettua ja parista kiusaajastani kasvoi jopa ihan kelpo ihmisiäkin lopulta.
    No, kaikki tuo, mitä kerroin, on tehnyt minusta tämän mitä olen.
    Minua ei olisi tässä muodossa, jollei kaikkea tuota hulluutta, vittumaisuutta ja kärsimystä olisi ollut.
    Pidän itseäni olosuhteisiin nähden onnekkaana, että järki jotenkin pysyi kasassa kaikesta huolimatta.
    Tosin, se kaikki johti minut joksikin aikaa vetämään eksistentiaaliseen ahdistukseeen, sekä vitutukseen rankasti huumeita suoraan suoneen, mutta aikansa kutakin, totesin ja vain lopetin moiset puuhat (ihan itse, ilman apua).
    Nyt elämä joltisestikin hymyilee, on työ, musiikkiharrastus, auto ja oma asunto, sekä puoliso.
    Minua ei saatu nujerrettua niin täysin, että olisin jäänyt surkeaksi vätykseksi, kuten varmastikin nuo "paremmat" minua hakanneet "hyvien perheiden lapset" varmastikin toivoivat.

    Ps. noilla eväillä, saatiin maailmaan yksi agnostinen semi-ateistin perkele lisää, mikä onkin sitten ihan hyvä asia lopulta, vaikka lyhennettynä voisikin vetää symbolisesti: A S! H S! S I! M t s!!

    Ei muuta.
    Voimia.

    VastaaPoista
  39. Tämä on aina ajankohtainen asia. Toivon, että monet muutkin itseni lisäksi päätyvät lukemaan tämän postauksen ja siitä syntyneen keskustelun, kiusattujen lisäksi myös ne lasten vanhemmat!

    Olen ollut itse kasvatusalalla töissä ja minulla on ystäviä, joilla on lapsia. Itselläni ei ole, mutta olenkin vasta päälle parikymppinen. En ymmärrä ihmisten paineita tehdä lapsia. Tuntuu siltä, että lapset "tehdään" ja kun ne on tehty niin sitten huokaillaan helpotuksesta että ne on tehty. Ihan kuin se olisi joku velvollisuus, että täytyy saada lapsia.

    Nämä ihmiset jotka tekevät lapsia edellämainitulla periaatteella tekevät mielestäni virheen. Onko ajateltu loppuun asti lapsen tuomaa vastuuta? Onko ajateltu sitä, että vaikka lapsi vauvana ja taaperona on ihana ja suloinen voi hän varttuessaan olla yksi pahimmista kiusaajista? Jos tätä on mietitty, niin onko vanhemmilla sitten tulevaisuudessa AIKAA ja VOIMAA taistella näitä ongelmia vastaan? Minä väitän, että nykyvanhemmat ovat sokeita mitä tulee omien lasten tekemiin vääryyksiin. "eihän se meijän maija sellaista, selityksiä. Tämä ovat vain vanhempien keinoja, defenssejä, unohtaa lapsen ongelmat ja painaa ne villaisella.

    Vastuu ehdottomasti vanhemmille, hehän kasvattavat lapsensa ja nämä lapset ovat tämänkin maan tulevaisuus! Opettajillakin menee nykyaikana suuri osa koulupäivästä kiusaamistapausten ja rettelöinnin selvittämisiin, eikä aikaa opetustyölle jää niin kuin pitäisi. Ennen vanhaan opettaja opetti ja kasvatti vähemmän, nykypäivänä tämä on aivan toisin päin. Ja eipä siinä enää kasvatusalan ammattilainenkaan voi enää paljoa tehdä jos arvot ja säännöt kotona ovat aivan erit kuin esim kouluilla tai puuttuvat kokonaan.

    Ihminen on myös perusluonteeltaan niin julma ja itsekäs, että olenkin miettinyt vakavsti, että en tee enempää itse tähän maailmaan lapsia. En halua, että lapseni joutuu kiusatuksi enkä todellakaan halua lapsestani kiusaajaa. Harmi, että lapsi tai nuori on niin naiivi ja haavoittuvainen, että ei ymmärrä tätä ihmisen perusluonneasiaa kuin vasta aikuisena. Ja saa kärsiä kiusaamisen seurauksista koko elämänsä. Toivon hartaasti että koulukiusaaminen ym saaataisiin oikeasti loppumaan. Uskon kuitekin, että niin kauan kun maailmassa on ihmisiä, on kiusaamisen tukahduttaminen mahdotonta.

    VastaaPoista
  40. '' Ps. noilla eväillä, saatiin maailmaan yksi agnostinen semi-ateistin perkele lisää, mikä onkin sitten ihan hyvä asia lopulta, vaikka lyhennettynä voisikin vetää symbolisesti: A S! H S! S I! M t s!! ''

    /facepalm

    VastaaPoista
  41. Juuri tällaisen mahtavan kirjoituksen kommenteista sen huomaa kuinka niin monelle syntyy kiusaamisen seurauksena jonkinmoinen käyttäytymishäiriö, syömishäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, yms. Itseltäkin löytyy. Tosi hyvä teksti!

    VastaaPoista
  42. Hyvin kirjoitettu. Ainut mikä minusta kuulostaa oudolta on se, että sinulla oli jo 19-vuotiaana lapsi. Siis jo teini-ikäisenä. Toivottavasti nuoruusvuotesi eivät menneet pilalle lasta hoitaessa ja jaksat kasvattaa sen. Kiusaajista olen samaa mieltä: Ylä-asteella minua kiusattiin enemmänkin henkisesti mutta onneksi oli pari hyvää tyyppiä kavereina jotka itsekään eivät tykänneet luokan ns. suosituista tyypeistä. On kiva kuulua pieneenkin ryhmään kuin olla kokonaan yksi. Eipä muuta

    VastaaPoista
  43. Aivan loistava kirjoitus! Olen itse ollut koulukiusattu koko yläasteen ajan. Paljon voimia sinulle, että jaksat jatkaa eteenpäin elämässä!

    VastaaPoista
  44. Kiva löytää tälläinen blogi, sillä itse koin suoraa kiusaamista 5. luokalta 9. luokalle ja vielä lukiossakin epäsuoraa haukkumista ja naureskelua poikien taholta.

    Olen siis itsekin tyttö, ja kiusaamisen aiheuttamat traumat johtivat minulla 9. luokalla myös itsemurhayritykseen josta perheen koira minut tavallaan "pelasti" aistittuaan ettei jokin ollut nyt kohdallaan.

    Kiusaaminen myös muutti alkuperäisen minäni eli iloisen, aina hymyilevän, sosiaalisen, vilkkaan suupaltin masentuneeksi, murjottavaksi, hiljaiseksi ja vetäytyväksi tytöksi.

    Kärsin vielä nykyisinkin sosiaalisten tilanteiden pelosta, mikä taas saa ihmiset katsomaan pelokasta katsettani tai epävarmuudesta johtuvaa vetäytyvää murjotustani kieroon.

    Jotkut luulevat jälkeenjääneeksi koska en kovin herkästi enää kykene hymyilemään (vaikka alunperin olin yhtä hymyä!), osa taas hulluksi pelokkaan katseeni vuoksi, eli vieläkin saan toisinaan kadulla kärsiä ihan tuntemattomien ihmisten taholta.

    Ja siitä kiitos koulukiusauksen aiheuttaman varautuneen käytöksen joka nyt näkyy vähänkin vieraampien ihmisten seurassa automaattisesti ulospäin, tarkoitin sitä tai en.

    Koska pahimmat kiusaajani olivat poikia, ja lukiossa minulle naureskelivat ainoastaan pojat, niin kaiken kukkuraksi minulle kehittyi erityisen suuri pelko vastakkaista sukupuolta kohtaan.

    Tämä on hidastanut ja haitannut poikaystävän löytämistäkin: olen pian 23-vuotias, enkä ole vielä rakastanut ketään koska en traumaisena ole kyennyt löytämään ketään joka paitsi kiinnostuisi vakavissaan, olisi kaikin puolin luotettava.

    Voi olla etten enää noiden traumojen kylmettämänä ja ihmisten läheisyydestä ja kosketuksesta etäännyttämänä kykenekään rakastamaan ketään?

    Kirjoituksesi siis kosketti omakohtaisesti, koska käytännössä elämäni on vammautettu ja vaurioitettu koulukiusaamisen takia.

    Yritän nykyisin taistella päivä päivältä sitä kohti että vielä jonain päivänä osaisin taas hymyillä luonnollisesti, olla jännittämättä vieraiden seurassa ja katsoa ihmisiä silmiin, mutta helppoa se ei vieläkään ole.

    Tyttöjen kiusaamisesta tunnutaan muutenkin puhuttavan niin paljon vähemmän kuin poikien, että blogisi erottui siksi aivan erityisesti joukosta.

    VastaaPoista
  45. Hei,
    kauhean koskettava tarinasi ja muiden kommentit. Itse en ikinä suostu myöntämään heikkouttani ja minut sai raahata terapiaan, eihän minulla mikään huonosti ollut. Mutta kai sitä sitten jotenkin alistuin lopulta henkisen väkivallan mukana. Nyt kanssa se ongelma, että narsistikumppaneihin sorrun ja puolustelen niitten tapoja itselleni päässä. Semmoiseksi sitä on tullut enkä sitä ole ennemmin tajunnut.

    VastaaPoista
  46. Liian tuttua... liian tuttua... En jaksa raapustaa koko tarinaani tähän, mutta laitetaan pääpiirteittäin.

    Heti alkuun haluan sanoa, olen nainen ja tällä hetkellä ikää 26vuotta.
    Koulukiusaaminen alkoi heti ala-asteen ensimmäiseltä luokalta ja jatkui yläasteen loppumiseen saakka. Eli näin suomeksi yhteensä 9-vuotta. 5luokkaan asti vain henkisenä ja siitä eteenpäin myös fyysisenä. Minut on hakattu, minua on heitetty kaikella mikä irti lähtee suurin esine on pulpetti minkä poikaporukka heitti päälleni opettajan silmienalla. Minua on lätkitty sählymailalla niin, että sain aivotärähdyksen, mutta en uskaltanut hakeutua hoitoon jatkoseuraamusten pelossa. Minulta on potkittu ilmat pihalle vain sen takia, että seisoin siinä, tavaroitani on hajoitettu monien satojen markkojen edestä.
    Tämä kaikki niin poikien kuin tyttöjenkin toimesta itseäni vanhempien ja saman ikäisten toimesta, jopa muutama vuoden-kaksi nuorempikin on ollut ryhmässä mukana. Myös ala-asteella opettajakin lähti tähän mukaan ja antoi kiusaajille "vapaat kädet" ja harrasti luokan edessä minun julkisesti nolaamista ihan luvan kanssa. Saatiin lisää vettä myllyyn kiusaajille.

    Olin tavallisesta työläisperheestä kunnon kotikasvatuksen saanut lapsi. Lapsi jolla valitettavasti oli myös käytöstavat ja kuri. Kotipuolen kurinpalautusta peläten en uskaltanut vastata kaikkeen samalla mitalla mitä "vapaan kasvatuksen" tuotokset saivat tehdä ilman seuraamuksia.

    Tästä alkoi kierre.. Minulla ei ollut koskaan kavereita. 12vuotiaana aloin suunnittelemaan itsemurhaa. Sääli kun 12vuotias on niin tyhmä vielä, ettei osaa. 13-vuotiaana löysin ensimmäisen kaverini. 14vuotiaana olin varma, että tapan itseni. Minulla oli tuolloin jo psyykkisiä oireita, mutta niitä ei kukaan huomannut. Oireet pahenivat ja 16vuotiaana hakeuduin nuorisopsykiatrian asiakkaaksi. 17vuotiaana yritin viimein tappaa itseni -valitettavasti siinä onnistumatta. Tämän jälkeen olen taiteillut masennuksen kanssa vuosia siihen mukaan luettuna monia ammattitaidottomia lääkäreitä jotka päin vastoin pahensivat asioita. Olen edelleen hukassa. En kelpaa MTT:lle asiakkaaksi koska en "parane" joten minut on heitetty sieltä ulos.
    Vaikea masennus on diagnoosini, mutta apua en silti saa. Täällä pk-seudulla kun avuntarvitsijoita on niin paljon.. Olen arvoton joten en tarvitse hoitoa. Olen jo luovuttanut. En halua enää edes puhua masennuksesta. Odotan vain, että kuolisin pois. Jopa toivon sitä.

    Vuosia olen yksin yrittänyt selvitä enkä tiedä kauan jaksan. Jokainen päivä on taistelua, että jaksan herätä. Tähän vielä se, että jouduin työpaikkakiusatuksi ja jouduin lähtemään työpaikastani jotta minulla olisi edes joku mahdollisuus jaksaa. Tämä toi rahallisen ahdingon. Elämäni tuntuu toivottomalta ja arvottomalta. Toivon, etten enää heräisi jotta tämä kaikki tuska loppuisi.
    9vuoden helvetistä tuli seurauksineen niin pitkä, etten vielä osaa sanoa mikä on lopputulos. Onko lopputulos se, että joskus paranen? Epäilen. Ainakaan näillä resursseilla. Yksityiseen ei ole varaa. Toivon, että pääsisin täältä pois, pois tästä tuskasta. Olisin onnellinen jos en enää huomenna heräisi siitäkin huolimatta mitä jättäisin taakseni. Tämähän on normaalia 26vuotiaan elämää? Kiitos tästä kuuluu kaikille koulukiusaajilleni osa on jopa vielä näin aikuisiällä ylpeitä siitä mitä aiheutti.

    VastaaPoista
  47. Huoh. miten kauheita tarinoita ihmisen julmuudesta. itse koin kiusaamista 1-6lk ja ammattikoulussa. ala-asteella syrjittiin ja ilkuttiin.Jäin leikeistä paitsi, paritta paritehtävissä ja viimeiseksi liikkatunnilla kun valittiin ryhmää. Olin yksinäinen vaikka mulla oli muutama kaveri.mietin miksi mua kiusattiin? olin huonosta perheestä, mulla ei ollut yhtä muodikkaita vaatteita ja olin hiljainen. 12v(!) ajattelin ekan ja vikan kerran itsemurhaa. Ei lapsen pitäisi ajatella tuollasta!! pojat ja tytöt kiusasivat.

    Ylä-asteelle mennessä samaiset ihmiset olivat luokallani. riehuivat tunnilla, kiusasivat muitakin ja joskus puhuivat mulle asíattomuuksia(jotka annoin mennä vain ohi korvien) mutta mua ei kiusattu samalla tavalla kuin ala-asteella. Miten kuvottavaa olikaan kun ylä-asteella kiusaajapojat alkoivat ehdotella mulle! (olin muuttunut kauniiksi) ystävät suojelivat mua. Tunsin olevani hyväksytty kavereideni keskuudessa. Pilkkapuheet ei satuttaneet.

    lukio meni hyvin. ei kiusattu ollenkaan! eipähän ne kiusaajat sinne saakka päässeet. Valmistuin ja näytin mielessäni heille et hah!

    Sitten ammattikoulu.luulin että nyt asiat menee hyvin, aikuisluokka! Luokka täynnä aikuisia naisia. paskat! tulin hiukka myöhemmin kouluun joten en kai päässyt niin hyvin mukaan ryhmään. jäin yksin. muutama tyyppi oli mieleen ja juttelinkin. Mutta muuten mut jätettiin AINA yksin tai viimeiseksi paritehtävissä. jonkun piti sit tyytyä muhun. itkin usein vessassa ja koulun jälkeen. kouluun meno oli helvettiä. myöhemmin kuulin luokkalaiseltani suoraan kasvokkain että kaikki inhos mua luokallani!MIKSI TAAS? mikä mussa oli vikana? myöhemmin tajusin että mussa ole ikinä ollutkaan vikaa vaan kiusaajissa.

    itsetuntoni on aina ollut huono mutta nyt aikuis iällä se on parantunut. kävin terapiassa 10 vuotta. mulla on hyviä ystäviä joihin voin luottaa, olen kaunis ja on työpaikka toisin kuin joillakin kiusaajillani. olen vahingon iloinen. katkera en suostu olemaan. annoin heille mielessäni anteeksi vaikka anteeksi pyyntöä ei koskaan tule. Tietysti vituttaa nähdä ne tyypit joskus kylillä.en ole kyyninen. uskon silti ihmisiin. uskon et ihmiset on syntyjään hyviä, jotain negatiivista tapahtuu matkan varrella joka saa kiusaajat käyttäytymään pahasti. Kuvottavaa on että osa kiusaajistani on pyytänyt mua fb-kamuksi. miksi? olen ollut heille kuin roskaa.

    Mulle jäi ainiaaksi pelko siitä että mua tullaan kiusaamaan uusissa työpaikoissa... kerran kiusaaja, aina kiusaaja...

    VastaaPoista
  48. Todella koskettava tarina! Maailmassa on niin paljon aivokuolleita ja sairaita ihmisiä että tekisi mieli heitellä dynamiittia jokapuolelle kiusattujen jalkoihin!

    VastaaPoista
  49. olen 15 vuotias tyttö Suomesta,
    minua itse ei ole kiusattu, tai no on.
    Minua on hakattu,
    haukuttu,
    kusetettu niin pahasti ku olla ja voi.
    Kerronpas tänä päivänä olevan tapahtuman..
    elikkäs, jätin poikaystäväni noin viikko puol sitten, sen takia kun en jaksannut häntä enään.
    Meidän koulussa on psykologi, joten poikaystäväni meni kertomaan että olen soittamassa eläinsuojeliat,vaikka en ole sanonnut noin.
    Psykologi ei usko minua, ja minua syytetään jatkuvasti.
    Välitunti valvojatkin huutaa, ja lyö.
    Oon jo kaksi vuotta harkinnut itsemurhaa, ja olen viilellyt, ja en tahtoisi edes herätä enään. .. En jaksa....
    Kiitos kaikille kiusaajilleni ja kaikille.. oon varmaan yhtä helvettiä.. /:

    VastaaPoista
  50. Älä jätä mitään linkkejä ilta-sanomiin! Siitä voi tulla sanomista

    VastaaPoista
  51. Katson itse jo toipuneeni täysin "kiusaamisesta", jota jatkui onnekseni vain parin vuoden ajan. Ei minusta sen enempää.

    Haluaisin kiinnittää kaikkien huomiota termiin "kiusaaminen". Eikö kiusanteko ole jotain mitä sisarukset tai kaverit tekevät toisilleen? Hyväntahtoista (välillä pahankin tahtoista) naljailua, tönimistä tai joskus jopa tappelua. Yhtä kaikki se tapahtuu eräällä tavalla tasapuolisesti. Ilman todellista tarkoitusta vahingoittaa ja taustalla on kuitenkin aito välittäminen toisesta.

    Sen sijaan tässä puhuttava "kiusaaminen" on mielestäni täysin käsittämätön ilmaisu. Eikö pitäisi puhua kouluväkivallasta tai ilmaista jotenkin muuten, että teko on tuomittava. Se ehkä herättäisi ihmiset tajuamaan, ettei kyse todellakaan ole hyväntahtoisesta "kiusaamisesta", vaan teosta joka varsinkin henkisellä tasolla voi aiheuttaa pysyviä arpia niille, jotka uhreiksi joutuvat.

    Jaksamista ja toipumista kaikille!

    VastaaPoista
  52. Kiusattuna 1-9 luokat: pahoinpitelyä, haukkumista, tönimistä, eristämistä, ihan mitä tahansa. Kai tuo sai alkunsa siitä, että pienempänä pillahdin itkuun helposti... Lukiossa vihdoinkin paloi käämit ja aloin pistää vastaan, mutta tänä päivänäkään (28 v.) en terapian tai lääkityksen jälkeenkään kykene itkemään toisen ihmisen nähden.

    Kun kuulen kiusaamisesta tai näen sitä tapahtuvan suutun ihan silmittömästi ja pelkään, että itse sorrun huutamaan tai jopa pahempaan näitä teinipiruja kohtaan. Väkivalta ei voi ratkaista päänsisäisiä ongelmia.

    VastaaPoista
  53. /facepalm, Et, sitten tainnut ymmärtää, mitä noilla lyhennetyillä lausahduksilla tarkoitin, vaikka ilmiselvästi itse lyhenteet ymmärsitkin.

    Tahtoo sanoa, että synkkiä ovat ne fiilikset, joita sitä sisällään kantaa kaiken kokemansa pahuuden jäljiltä, ja että pakostakin sitä etsii vastauksia sekä keinoja molemmista dualismin haaroista, vaikka sitten vain pilkatakseen yleistä järjestystä yhteiskunnassa, joka sallii kaikessa hiljaisuudessa tämän pahuuden tapahtua.
    Mainitsin itseni ateistina, koska en koe enää niin tarpeelliseksi kapinaa, käyttämällä dualismin sisäänrakennettua syntipukkia keppihevosenani kapinassani ja taidanpa olla siihen jo liian vanhakin.

    Ei muuta.
    Voimia kiusatuille.
    En kirjoita tänne enempää sillä annoin jo kaiken, mitä annettavana oli.

    VastaaPoista
  54. En tunne kovinkaan montaa ihmistä, jota ei olisi joskus kiusattu koulussa. Tuntuu että kaikki ovat nykyään uhreja.

    Terv. yksi uhri lisää

    VastaaPoista
  55. Kylläpä oli tuttua tekstiä, valitettavasti.

    itse saman helvetin läpikäyneenä tiedän tasan miten koulukiusaaminen vaikuttaa vielä aikuisenakin. olen kolmekymppinen nainen, 7v terapiassa käynyt, osastohoitoakin saanut ja nyt alkaa helpottaa vasta.
    lapsena uskoin siihen paskaan mitä kiusaajat minuun iskostivat, teininä vain jotenkin rämmin elämääni läpi, viiltelin ja join.
    en ole päässyt työelämään kiinni sairastumiseni vuoksi joka osaltaan varmaan johtui kiusaamisesta.
    minun on pitänyt opetella kokonaan uusiksi luottamaan itseeni (välillä se horjuu edelleen ja ujostelen sanoa omia mielipiteitä vieraassa seurassa ja punastelen paljon) ja siihen etten ole epämiellyttävä tai rumempi kuin muutkaan. ei ole ihan helppoa kun ensin vuosikaudet toitotetaan ihan muuta.
    suhtaudun elämääni positiivisesti, minulla on ihana perhe, hyvä parisuhde ja mukavia ystäviä. lisäksi olen uskaltautunut harrastamaan harrastajateatteria josta vain haaveilin kauan. sieltä olen saanut uusia ystäviä ja rohkeutta ja itseluottamusta lisää!

    tsemppiä elämään kaikille kiusatuille, älkää luovuttako! ja jos joku vanhempi lukee tämän niin lapsille rajat ja rakkautta ennen kuin heistä tulee teinejä joita onkin sitten huomattavasti hankalampi alkaa käsittelemään jos ovat tottuneet kaikessa saamaan tahtonsa läpi!
    Kenelläkään ei ole oikeutta pilata toisen elämää!
    <3 TeeTee

    VastaaPoista
  56. Olen ollut ala-asteen 5.lk lähtien koulukiusattu. Uskoin niihin "läski" huutoihin ylä-asteellakin niin paljon että laihdutin älyttömällä tavalla ja ruumiinkuvani vääristyi kokonaan. Vaikka olin laiha tunsin ja näin itseni lihavana. Olin niin vihainen koko ajan että nousin kiusaajiani vastaan ja muutuin itsekin hetkellisesti kiusaajaksi...häpeän sitä vielä tänäkin päivänä. Olen pyytänyt anteeksi henkilöltä jota kiusasin ja juttelimme asiasta...vaikka sain anteeksi ja meistä tuli ystävät niin silti häpeän tekoani loppuelämän.

    Kiusaaminen vei itsetuntoni, kadotin itseni ja masennuksen pohjilla olen pyörinyt muutamankin kerran. Itsemurhaa tuli harkittua paljon ja yrityskin lähellä useaan otteeseen. Mutta päätin ettei kiusaajat voita...en suostu olemaan uhri enää!

    Nyt vuosia myöhemmin olen toipunut hyvän hoidon ja tuen ansiosta. Olen itse päätynyt peruskouluun töihin ja teen kaikkeni ettei kukaan joudu käymään läpi mitä sinä, minä ja kaikki muut kiusatut ovat läpi käyneet. Toivottavasti pystyn estämään monia kauheuksia ja antamaan tukea ja turvaa.

    Voimaa ja jaksamista!

    VastaaPoista
  57. Itken ja luen näitä tarinoita - olisivatkin tarinoita, mutta ovat elävää elämää. Joka palstalle kuuluu omat trollinsa, joten kannattaa jättää nuo "kiusaajien" kommentit kommentoimatta omaan arvoonsa: kukaan ajatteleva ihminen ei puutu toisen fyysiseen tai psyykkiseen koskemattomuuteen.

    Lastani kiusattiin peruskoulussa vuosia: tyypillistä eristämistä ja selän takana puhumista ja perättömien juttujen levittämistä. Kun ihmiseltä suljetaan sosiaaliset ympyrät, varsinkin murrosiässä, ei henkisesti julmempaa oikeastaan voi tehdä.

    Se vaatii kodilta paljon. Kouluista ei apua saa: kuraattorit, ryhmäkeskustelut ja kivakoulut eivät tavoita edes ongelman syvyyttä eikä nuorten nykypäivän maailmaa. Jos kiusaajat saadaan vastaamaan teoistaan, muutama hyvinsijoitettu kyynel "en ymmärtänyt" riittää siihen, että viranomaiset pyyhkivät kätensä "case closed" ja sama saa jatkua.

    Silti sanon kaiken kokemani jälkeen, että kiusaamisesta pitää puhua kotona! Siihen ei saa käpertyä yksin ja sitä missään nimessä ei pidä edes hiljaisesti hyväksyä! Kun asiaa pidetään esillä koulussa, ovat opettajat sentään varpaillaan, kuten myös kiusaajat.

    Minun lapseni selvisi, pystyssä päin. Paljon keskusteluja, unettomia öitä, itkuisia keskusteluja: he eivät saaneet häntä nitistettyä, vaan me perheenä taistelimme hänen itsetuntonsa puolesta. Paljon ylä- ja alamäkiä, mutta suurta yhteisyyden tunnetta. Ja rakkautta.

    Minun lapseni on tänä päivänä iloinen ja aurinkoinen lukiolainen. Hänellä on iso kaveripiiri, hän on hyvin suosittu sekä ystävänä, että opiskeluparina. Hänen iloinen ja valoisa luonteensa vetää ihmisä puoleensa ja hän saa aina kuulla, miten kiva hänen kanssaan on viettää aikaa, koska hän ei ole ilkeä ja on yhtä ystävällinen kaikille. Hän löytää jokaisesta hyviä puolia.

    Tällaisiahan kiusatut usein ovat: henkisesti suuria ihmisiä, herkästi aistivia, positiivisia ja aidosti empaattisia. Älkää antako periksi! Ilman teitä, tällä maailmalla ei ole mitään toivoa. Te olette erityisen arvokkaita. Tukea te tarvitsette ja vaikka välillä tuntuisi kuinka epätoivoiselta, pitäkää koti ja läheiset jyvällä tilanteesta. Kuten tyttäreni minulle sanoi tuossa eräs päivä: "äiti, minä en olisi jaksanut ilman sinua". Sitä varten me äidit olemme, koska te lapset olette parasta, mitä olemme ikinä saaneet aikaan.

    Kaikille ja kaikenikäisille lapsille suurella rakkaudella: te olette ainutlaatuisia ja arvokkaita.

    t. äiti

    VastaaPoista
  58. Kyyneleet poskilla täytyy todeta, että liiankin tuttuja tarinoita ja aivan liian kauheaa ymmärtää, että joku kuolee LAPSENA oman käden kautta, vain koska toiset LAPSET ovat niin julmia ja kukaan ei välitä puuttua asiaan. Aivan liian kauheaa. Nykyään pitää aina ymmärtää tekijää, mutta kuka auttaa uhria? Miksi uhri unohdetaan tässäkin asiassa? Se ei paljon lohduta, että kiusaaja on 50 vuotiaana juonut omaisuutensa ja on viittä vaille haudassa.

    VastaaPoista
  59. Itsellä kanssa kävi huonosti.. Kiusaaminen alkoi 7 luokan puolessa välissä, yhtäkkiä kaikilla luokkalaisilla ja rinnakkaisluokkalaisilla (pojilla) oli jotain minua vastaan (silloin toivoin että kiusaamienn olisi ollut edes fyysistä, olisin ehkä jopa siloin lyönyt takaisin, mutta kaikki oli haukkumista, syrjimistä, sylkemistä..). Tätä jatkui 9. luokan loppupuolelle kun vanhempani lopulta vaativat koulua tekemään jotain. Mutta vahinko oli jo tapahtunut eikä se "anteeksi" enää siinä vaiheessa paljoon painanut.

    Vakava masennus, jatkuvat psykiatrin luona juoksemiset.. Lukioon menin, pelkäsin ihmisiä niin paljon että sain päivittäin paniikkikohtauksia. Lintsasin, lopulta vanhemmat ymmärsivät miten huonosti asiat olivat kun näytin kaikki viiltelyjäljet perheterapiassa..
    Monet lääkitykset kävin läpi, ja olisin varmasti tappanut itseni, mutta pikkuveljeni takia en sitä tehnyt, en halunnut että hän joutuisi kokemaan kuolemaani..

    Olen nyt 21 -vuotias, suorittamassa jo toista toisen-asteen tutkintoa (keväällä siis taas valmistuminen edessä), elämä alkoi hymyillä ensimmäisen kerran kun tapasin avopuolisoni 2009 kesällä.
    Meillä on pieni kissanpentu joka koettelee hermoja joka päivä, mutta on silti niin rakas.
    Onneks jaksoin uskoa siihen että joku päivä elämäkin saattaisi edes hiukan parantua.
    Mutta... Edelleen vaivun helposti masennukseen, pahoja vastoinkäymisiä en kestä (esim. pienikin pelko siitä että mies jättää [koska kukaan ei ole minua ennen rakastanut, joten hän on minulle kaikki kaikessa], vaikkei jätäkään..) ja nämä vastoinkäymiset saavat aikaan taas vanhat taipumukset itsetuhoisuuteen. Paniikkikohtauksiakin saan silloin tällöin, ja inhoan itseäni sen takia, koska näitä kohtauksia tulee silloin kun mies menee liian pitkälle "kiusaamisessa", koska olen edelleen epäröivä ja pelkään/vihaan ihmisiä, enkä kestä liikaa fyysistä kosketusta.

    Kaikesta huolimatta mies tukee ja ymmärtää minua ja menneisyyttäni, eikä koskaan syyllistä. Kerrankin voin sanoa että olen onnellinen, tätä ennen en tiennyt miltä se tuntui.

    Toivon todella että joku päivä kiusaamisesta saa kunnon rangaistukset, ihan sama oliki tekijä alle vai yli 15v. Vähintään merkintä rikosrekisteriin, minne se jää ikuisesti vainoamaan. Kyllä sitten aikuisena on kiva kun ei töitä saa kun pahoinpitelyitä löytyy rekisteristä..
    Ei ole olemassa mitään hyvää syytä jonkun kiusaamiseen, ihan sama miten huonot olot kotona on, ei tarvitse toisten elämiä sen takia pilata.

    Itku kurkussa kirjoitan, koska en vieläkään pysty käsittelemään menneisyyden asioita kunnolla (tästä pahoitteluni epäselvälle tekstille...). Ja harmittaa todella paljon etten pysty tekemään mitään jos näen että jotakuta kiusataan, pelkään(ja vihaan) ihmisiä edelleen niin paljon, en osaa ottaa kritiikkiä vastaan kun olen itse kohteena. Ainainen stressi, se syö terveyttä...

    Jaksamisia kaikille <3

    VastaaPoista
  60. Itse en ole ollut koulukiusaamisen kohteena, mutta voin samaistua hyvinkin teidän kokemuksiinne, sillä pikkuveljeäni kiusattiin melkeinpä koko ala-asteen ajan muutaman luvalla sanoen sekopään toimesta. Haukkumista, nälvimistä, hakkaamista, eristämistä jne. Pikkuveljelläni oli muutama kaveri ala-asteella, mutta nämäkin alkoivat vähitellen kaikota veljeni luota, sillä kiusaajat kehottivat heitä valitsemaan kaverinsa "paremmin". Eli uhkailemalla... Koulun ratkaisu asiaan oli tarjota pikkuveljelleni kuraattoria, mutta eivät puuttuneet kiusaamiseen. Minkä helvetin takia veljelleni tarjottaan ammattiauttajaa ainoastaan, mutta esim. kiusaajien perhe-elämää tai muuta ei aleta tutkia kuraattorilla, vaan se kiusattu leimataan henkilöksi mikä tarvitsee apua. Toki se kelpaa tuossa tilanteessa, mutta eikö olisi edullisempaa, jos koko homma hoidettaisiin siten, että kiusaaminen lopetettaisiin?

    Onneksi pikkuveljeni pääsi ala-asteelta pois ja käy nyt yläastetta. Hän on saanut paljin uusia kavereita, eikä häntä olla enään ollenkaan kiusattu.

    -Isoveli-

    VastaaPoista
  61. Ei voi muuta kuin myötäillä sun tekstiä ja olla täysin samaa mieltä.
    1.+2.lk, 4.-lukion ensimmäinen, koko tuo aika kiusattuna. Henkistä pahoinpitelyä, fyysistä tönimisen muodossa, opettajille+rehtorille+kuraattorille ym kaikille kerrottiin ja pyydettiin tekemään jotain, mutta mitään ei tapahtunut ja kiusaus vain paheni. Seiskaluokalla katosin nupon rattaisiin ja vakavan masennuksen diagnoosilla eteenpäin aina viime kevääseen asti. Jee? Lukion alussa vihdoin tajusin repiä itseni irti tuosta paskasta ja vaihtaa koulua, jolloin hidas paranemisprosessi alkoi. Mutta vieläkään ei voi väittää olevansa ehjä. Muistan miten eniten sattui se, kun käskettiin vaan olemaan välittämättä, yrittää puhua ja rakkaudesta se hevonenkin vain potkii. Ei voi kiusatulle lapselle sanoa, että ei se haittaa, kerta se haittaa. Uargh!

    -kk

    VastaaPoista
  62. Täyttä asiaa tää! ite oon nyt 15vuotta.. en oo koskaa ollu suosittu tai mitään. mutku menin 4luokalle ja uuteen kouluun alko helvetti pikkuhiljaa.. vaikka olin ystävällinen kaikille ja reilu. Olin vaa liian ruma ja ujo että kukaan mua huolis. mua ei oo kiusattu väkivallalla. mutta haukkumisella ja ulkopuoliseks jättämällä. mm mua haukuttii rumaks, ämmäks, rasvaletiks ja kaikeks maholliseks en halua etes muistaa. Nykyää pelottaa luottaa ihmisiin ihan hirveesti ja oon edelleenki aika ulkopuolinen, ja ku kuulen jonku sipisevän jonku kanssa käsitän set heti nii et musta puhutaa paskaa. viimeperjantaista asti oon itkeny ja miettiny koko paskaa, miks just minä oon tämä henkilö tässä? miks just mun pitäis kestää nää kaikki? ym. oon miettiny äärettömän monesti oisko parempi vaan kuolla ja ns suunnitellu itsemurhaa. mut en oo vielä pässy ihan sinne asti. en myöskää oo nukkunu n.5yöhön kunnolla. Just näitten ajatusten takia ja itkemisen takia. en vaa saa nukuttua. ongelmaa ei yhtään helpota se että koulussa on vaikeeta en osaa paljo mitään ja oon saanu matikanopettajalta huudot koska sain kokeesta 4½ enkä kuulema edes yrittäny päästä kokeesta läpi. No mistähä vitusta se sen tietää!? Luin kyseiseen kokeeseen ainaki 2kokonaista päivää ja yritin nii paljo ku mahollista..ei vaan jää ymmärrykseen nää matemaattiset toimitukset..
    myös mun sisko, nyt 17v. oli ala-asteella kiusattu ja ulkopuolinen. mut kuitenki sai hyviä ystäviä ja kaikkee, pääs helposti maan tasalle.. elämä kukoistaa tällä hetkellä.. miksei mullaki? tän siskon kans joskus iltasin puhutaan näistä menneistä, mut sekään ei tiedä miten pahalta musta iha oikeesti tuntuu ja mitä mun päässä pyörii. ollaan molemmat sitä mieltä et koulukiusaaminen on yhtä turhaa paskaa millä pilataan vaan huvinvuoks toisten koko loppu elämä. esim. mun on vaikee kuvitella et olo tästä helpottus..tiedä mitä tulevaisuudessa tulee. ärsyttää iha liikaa kun yläasteella on kauheesti koulukiusattuja ja yksinäisiä oppilaita. Opettajat aina puhuu et panostetaan paljon koulukiusaamisen loppumiseen. Noh, mikä on lopputulos?ASIA VAAN PAHENEE! Vuosivupdelta on ollu enemmän ja enemmän kiusattuja. Yks kaveri sano et sen pikkuveli oli sanonu et yks poika on iha raukka ku sitä kiusaa lestatiolaiset, sit tää mun kaveri oli sanonu no nii ja ei sitä ********* saa kiusata, noh veli oli sanonu et no saa sitä kiusata ku sitä kiusaa kaikki. MIKÄ JÄRKI TOSSA NYT ON! Jos kaikki muutki kiusaa nii saa kiusata, mut jos vaan muutama kiusaa nii ei sais? Mä oon kuitenki päättäny et sitku tulee mahollisuus nii teen koulukiusaamisesta tai kiusaamisesta ylipäätänsä lopun tässä maailmassa!

    hienoo kuitenki et sää oot saanu apua ja jotku saa masentuessa ja on joku jolle puhua. Mulla vaan ei oo yhtäkää ihmistä tässä maailmassa kelle usklatasin kaiken kertoa. viimevuonna terveystarkastuksessa oli tarkotus kertoa pahasta olosta terkkarille, mut ei niitä sanoja saanutkaa suusta ulos..

    VastaaPoista
  63. mua on kiusattu ala-asteen 2. luokalta asti, sanotaanko kaikki henkisen ja fyysisen kiusaamisen väliltä, aivan kaikki,kukaan ei ole saanut tehtyä mitään, vaikka sanoin kaikille, olen suunnitellut tappaa itseni, tekstillä joka on n. 50 sivua pitkä, psyykatakseni itseni siihen kuntoon että voin sen tehdä, olen syvästi masentunut, mutta silti en ole sitä vielä tehnyt, ahdistaa paljon, rahan takia käyn vain töissä, muut päivät menee itkien, ei ole ketään, ei ole mitään, miksi siis en tee itselleni mitään? koska en pysty, haluan yrittää olla kaikille hyvä ja kiltti, niinkuin olen, mutta minä saan kaiken paskan, onneksi en ole ainut.

    KIITOS TEILLE KAIKILLE KETÄ OLETTE YRITTÄNEET PÄRJÄTÄ, EDESSÄ ON LOISTAVA TULEVAISUUS, KIUSAAMISEEN PITÄÄ SAADA LOPPU!!!! SITÄ EI KESTÄ KUKAAN!!!

    VastaaPoista
  64. Samalla tavalla kutosesta ysille ja muutamia tapauksia sen jälkeenkin.

    Lähinnä ollut henkistä, mut on sitä viskelty muutaman kerran kiviä ja lumipalloja päin.

    Kutosesta ysille se tuntu vaan pahentuvan vuos vuodelta, seiskalle mennessä ei ollut yhtään kaveria ja vaikka ylä-asteella sitten olikin muutama "kaveri", tajusin vasta jälkeenpäin, että hekään eivät olleet mitään hyvää seuraa.

    Noin puolet ylä-asteesta tuntui olevan minua vastaan, toivottiin kuolemaani, olin ruma, läski, possu... Tottakai sitä alkaa uskomaan, kun tarpeeksi toitottaa.

    Ja kaikki vaan sen takia, että en kutosella ruvennut ihailemaan sitä uutta tyttöä, jota kaikki muut ihailivat.

    Myöhemmin olen myös kärsinyt mielenhäiriöisestä muijasta, joka suututti meikää, syytteli, syyllisti, latisti. Onneks siihen mennessä olin sen verran kasvanut, että ei vetänyt niin murskaksi kuin tuo peruskoulun kiusaaminen (silloin halusin tappaa itseni, enkä kokenut, että olisin oikeasti minkään arvoinen).

    Itketti, kun toinen uhkaili väkivallalla ja sai TAAS pelätä ja tuntea olonsa paskaksi.

    Joskus oon miettinyt, että joudunko lopun ikääni olemaan satunnaisesti ihmisten tiskirättinä, näytänkö/vaikutanko tosiaan niin alistuvalta?

    Mut enemmän kyllä uskon siihen, että niissä kiusaajissa on se vika, ei minussa. Kiusaamisen on loputtava, koska se voi aiheuttaa hyvinkin paljon hallaa ihmisissä. Tiedän sen itsestäni ja myös näistä muiden kertomuksista.

    VastaaPoista
  65. En ole kiusaaja enkä kiusattu. Mutta aina olen sitä mieltä ollut että se on väärin, omat lapseni kasvatan niin kuin itsekin olen aikoinaan kasvatettu; älä kiusaa toisia. Ja tuo vertaus ylempänä missä joku kirjoittaa "Ihmisyhteisö on taistelukenttä ''olemassaolosta'' jossa vahvin alistaa heikomman luonnon lakien mukaisesti". Kuulostaa mielestäni ihan eläimen käyttäytymiseltä. Ihmiset ovat luomakunnan kruunu...! Itse ainakin katson kuuluvain sivilisaatioon.

    VastaaPoista
  66. Mä oon 9 luokalla ja oon harrastanu nyrkkeilyä jo melko pitkään. En oo kiusaaja vaa lähinnä kiusaajien kiusaaja. Esimerkki: Näin viime viikolla kun kaveriani kiusasi,löi,töni ja haukkui häntä päätä ismopi kaveri. En sitte jaksanu kattella sellasta pelleilyö joten aattelin antaa samalla mitalla. Kerran löin pienen "jabin" leukaan ja kaveri levis maahan kun ne kuuluisat jokisen eväät ja alko pillittämään ei käyny sääliks oma oli mokansa kerjäs verta nenästään ei oo mun kaveria sen koommin kiusannu! Tätä rataa jatkan jos jollai on ongelma sitä vastaa nii ei kiinnosta

    VastaaPoista
  67. Sen vielä ymmärrän jotenkin,että lapsi kiusaa toista,mutta sitten on tilanne jo TODELLA paha,kun OPETTAJA kiusaa oppilasta. Ite jouduin koulukiusaamisen uhriksi 3-6lk opettajan ja suurimman osan luokasta,toimesta. ei ollu mikään ihana elämä. En kyllä hyväksy koulukiusaamista millään muoto. Ite puutun asiaan heti jos joskus huomaan,että omaa lasta kiusataan, tai jos se erehtyy jotain kiusaamaan. Lapselle pitää rajat olla.

    VastaaPoista
  68. itse olen kärsinyt koko elämäni kiusaamisesta ja sen seurauksena sairastan parantumatonta mieliala sairautta koko loppu elämäni . yksi ihminen tuhosi koko mielenterveyteni koska en tanssinut hänen pillin mukaan ja olin mitä olin ja kaikista pahinta ettei opettajat tai kukaan muukaan puuttunut tähän asiaan ja nyt kun olen piiitkän terapia ja laitos jaksojen jälkeen muiden ihmisten seassa jälleen niin olen vienyt asian eteenpäin poliisille ja sieltä syyttäjälle ja on tulossa oikeuden käynti ja nimikkeitä on monia mistä tätä henkilöä syytetään esim: törkeä kunnian loukkaus,törkeä pahoinpitely,vakavan vamman tuottaminen ja murhan yritys ..... että kumman tässä pitää terapiassa käydä minun vai sen ihmisen?

    VastaaPoista
  69. Näitä tekstejä lukiessani on meinannut kyynel vierähtää silmään, kun miettii että yksinkertainen ihminen on kaiken tämän takana! Itseäni ei ole kiusattu enkä ole kiusaaja, mutta seisoin jyrkästi kiusattujen puolella nyt ja aina. Olen täysin samaa mieltä Jendinan kanssa, syy kiusamiseen ei todellakaan johdu alkoholisti isästä tai huonoista perheoloista ynnä muuta paskaa. Kiusaaja on ihminen siinä missä muutkin, tekee loppupeleissä päätökset yksin. Mitä kenellekin tekee/sanoo ym. Kiusaaminen on maailman säälittävin temppu hakea huomiota ja saada jotain saatanan mielihyvää siitä, että heittää kepillä toista päähän, kun toinen kuuntelee Metallicaa eikä raiskattua Lady GaGaa... Ja tuo anon kommentti ("maailma on taistelukenttä, jossa toisia alistetaan ynnä muuta hevonpaskaa") sai minut kiehumaan. Kuka ikinä tuon kommentin on kirjoittanutkaan, voit miettiä pienissä ja yksinkertaisissa aivoissasi MUITA IHMISIÄ etkä vain itseäsi. Miltä sinusta tuntuisi jos sinua kiusattaisiin, olisiko maailma silloinkin mahtava taistelukenttä, jossa toisia alennetaan ?

    VastaaPoista
  70. Aloin näit tarinoita lukiessa voimaan pahoin. Tiedän itsekin miltä kiusatun elämä maistuu.. Ala-asteella tytöt kiusas, nimitteli haisunäädäks, läskiks(olin todella laiha..), nelisilmäks jne., jätti porukan ulkopuolelle, ottivat välillä mukaan ja sulkivat taas ulkopuolelle jne., henkistä kiusaamista siis.. Varmaan ku en ollu lesta niinko suurin osa kouluani käyvistä, tosin tämä vain omaa johtopäätöstä sillä syytä en oo koskaan saanu tietää. Tätä kesti jotakuinkin 4-5 vuotta, jäljet näky kyl. Olin muuttunu sosiaalisesta ja sanavalmiista, sekä tyttöjen että poikien kaverista, hiljaseksi oppilaaksi, joka otti kaiken vastaan. Kiusaamisen loppumisen muistan selvästi: oli koulussa tehtävänä kirjoittaa kirje mielikuvitusystävälle ja siinä kerroin kiusaamisesta. Opehan siitä tuli puhumaan mulle, mut olin aika hädissäni ettei saa kertoo, kiusaavat vaan pahemmin. :D Kiusaaminen loppu melkeen ku seinään sen jälkee, tais mennä kieltelyist huolimat puhuu niille.. Pelastukseni tais noitten vuosien aikana olla myös se, et mun parhaimmat kaverit oli koulun ulkopuolella..
    Ja tuon jälkee puolustusmekanismina aloin sanoo kiusaajille vastaa, en ollukkaa enää niin helposti pompoteltavissa, haukuin takas, jos mua ekana yritettii haukkua. En enää alistunu hiljaa, enkä halunnu kokee ulkopuolisen tunnetta enää. KOlme vuotta nuoremman siskon tullessa ala-asteella, sitäki alettii kiusata (tukasta vedettii, haukuttii jne. tuli monesti itkien kotia), mut otin ohjat omiin käsiini ja uhkasin vetasta kiusaajia turpaan, jos jatkavat, sillä mää olin ainoo, joka sai mun pikkusiskoo kiusata. :DD Ei tarvinnu toteuttaa uhkausta sen jälkee...
    Yläasteelle mennessä kuitenki kiusaamisen jäljet otti taas vallan, tultiiha sitä puolet isompaa kouluu ja outoja ihmisiä.. Musta tuli syrjäänvetäytyvä, ujo, pelokas(mitä muut musta ajattelee, jos sanon/teen näin!), ajattelin olevani ruma ja läski ja jonka mielipiteil ei ollu välii. Monet luokkakaverit on sanonu jälkeepäi et luulivat mua hikariksi, siltä kuulemma näytin.. Mun pelastus kumminki oli se et ystävystyin rasavillin ja sanavalmiin tytön kanssa, jolla oli todella vahva luonne ja kantava ääni. :D Muistikuva onki et joku yritti sanoo mulle rumasti mut tää tuli heti välii ja puolusti iha perkeleesti. Sen jälkee mua ei oo ees yritetty kiusata. Itsetunnon korjaaminen tosin kesti ja korjaan sitä vielki, ystävystyn todella huonosti ja poden pientä sosiaalisten tilanteiden kammoo. Monesti saatan ihmetellä, kun joku tulee juttelee, et mitäs ihimettä se mulle juttelee, emmä niin kiinnostava ole.. Mutta onneksi mul on muutamia todella hyviä ystäviä, joita en vaihtas. Vähä jäytää et sosiaalisesta ja aurinkoisest persoonast tuli sarkastinen erakko.. Mut kovas yritykses on ylittää itteni ja voittaa tää pienoinen ihmispelko! ;)

    Mitä mää kiusaamisest sain, oli melko hyvä silmä ruotimaan kusipäät ihmiset hyvistä. Vihastuttaa vaan, et kiusaamista ei saada kuriin, tapahtu se koulus tai töis. Mua säälittää kiusaajat, et niitten kiksit tulee kiusaamisesta.. Luulis niillä olevan parempaakin tekemistä?

    Mut porukas tyhmyys tiivistyy. Mitäs muuta siitä saa ku miksataan yhtee idiootti ja nippu selkärangattomii, jokka ei uskalla olla laumasta erottuvii. Jos paremmuuden (me strong, me alpha-fucking-monkey!1) todistaminen tarkottaa toisen potkimista ja nimittelyy, saan olla vaan ylpee et mun mamma kasvatti mut erilailla. Lol, bullies should grow balls (or vagina).

    VastaaPoista
  71. Minua kiusattiin 3lk-9lk. Yläaste iässä kärsin panikkiihäiriöistä (joista kärsin edelleenkin mutta harvoin), häpesin itseäni koska en kelvannut muille (joka seuraa edelleen perässä)sekä 7lk aloitin viiltelyn.

    Ala-asteella (3-4luokalla) minulla oli kavereita pari jotka koittivat pitää puoliani, mutta tuloksetta. Opettajat eivät puuttuneet asioihin saati tehnyt mitään niille, minä olin se pahan alku ja juuri (vaikka mitään en tehnyt, silloin tällöin koitin puolustaa itseäni) joka joutui jälki istuntoihin tuon tuosta "kiusaamisesta".
    Kiusaajia uskottiin minua ei.

    Ollessani 5luokalla, kaverini muuttivat pois, koitin saada muilta luokkalaisilta hyväksyntää ja päästä mukaan. Kävikin niin, että luokkani kaksi tyttöä päättivät käyttää yksinäisen tytöt yksinäisyyttä hyväkseen. Lähdin tyhmänä mukaan. Minua potkittiin tai hakattiin jos en tehnyt niin kuin nämä kaksi tyttöä halusivat, tai jos en osannut tehdä jotain mitä käskivät. Helppoa ei ollut ystäviä saada. Tilanne onneksi rauhottui kun kuudennen lopulla, luokalleni tuli uusi tyttö jonka kanssa sittemmin ystävystyin. Mutta kiusaaminen jatkui yksittäisen kiusaajan kautta. En ollut edelleenkään tarpeeksi hyvä.
    Äiti koitti ala-aste aikana saada asiaa ruotuun, jutteli opettajien kanssa ja ties mitä, ikinä kukaan ei saanut asioille tehtyä mitään.

    Yläasteella olin myös kiusattu. Oli aika rankkaa olla koulussa jossa oli 700 oppilasta ja KAIKKI ties kaiken!! Olin aivan uusi koulussa, enkä tuntenut muita kuin joitakin oman luokan oppilaita.
    Mutta kuitenkin kuulin kuinka minusta juoruiltiin, haukuttiin ja suljettiin kaikesta ulos. Liikunta tunneilla en käynyt, häpesin vartaloani. Jos erehdyin menemään juoruja levisi lisää, sain millon minkäkinlaisesta pallosta ja mailasta osumaa. Kärsin ja yritin myös itsemurhaa.

    Nykyään elämäni on kuitenkin helpompaa, on mies joka rakastaa ja jonka kanssa on hyvä olla. On myös oikeita ystäviä. Kaikesta huolimatta vieläkään kaikki haavat ei ole parantuneet, välillä tulee paniikkikohtauksia.

    VastaaPoista
  72. Hieno että olet jakanut näin avoimesti oman kokemuksi, tähän on minun kuin myös muidenkin helppo samaistua.

    Minullakin on koulukiusaaminen alkanut ala-asteella, kolmannella luokalla, kun luokalle tuli uusia oppilaita. Pari muuta oppilasta alkoi kaveeraamaan näiden uusien kanssa ja muuttuivat täysin kiusaajiksi, minun kiusaajiksi.

    Olin luokan pienin tyttö, en mikään ujo, mutta todella herkkä. Olin täydellinen uhri.
    Kaikki alkoi nimittelyllä (kääpiö taisi olla yleisin, vaikka olen ihan normaali kasvuinen), sitten olin myös yllättäen läski, tyhmä, ties mitä, vaikka olin alipainoinen jo silloin.

    Viidennellä luokalla alkoi pahoinpitelyt.
    Liikuntatunnilla minua heiteltiin tahallaan mm. koriplloilla päähän, kampattiin sählyssä, pukuhuoneessa vaatteitani piiloteltiin, heitettiin roskiin, laitettiin suihkuun ym.

    Tätä jatkui kunnes yläaste alkoi, jolloin tämä kiusaajakopla laitettiin eri luokalle kanssani.
    Ala-asteesta ylästeelle minun kaikki kaverini olivat poikia. En luottanut tyttöihin, sillä kiusaajani olivat kaikki tyttöjä. Yläasteella sain ensimmäisen tyttökaverini.
    Häntäkin oltiin kiusattu, joten ymmärsimme toisiamme.Olemme edelleen parhaita ystäviä, vaikka asummekin eri paikkakunnilla.

    Nyt olen 20-vuotias ja kiusaajat pilasivat elämäni. Koin olevani ruma, siitä seurasi anoreksia ja aloin jakamaan itseäni pojille todistaakseni että joku haluaa minua, käytin runsaasti päihteitä, yritin itsemurhaa.

    Kahdensuuntainen mielialahäiriö on diagnoosini.
    En tule koskaan olemaan ehjä.

    -Lisbet

    VastaaPoista
  73. Voimaa kaikille kiusatuille siellä ruutujen takana!
    Olen itsekkin koulukiusattu tällä hetkellä 15w.

    Ala-asteella ei ollut niin suurta kiusaamista pelkkää satunnaista haukkumista ja vanhemmat sanoivat että älä välitä kaikkia haukutaan joskus ala-asteella. Selvisin joten kuten läpi ja ylä-asteelle pelkäsin mennä, kuukauden päästä ylä-asteen aloitettuani isäni kertoi minulle että häntä oli heitelty kivillä takaapäin ja hakututtu jyväjemmariksi koska hän tuli maalta kuulemma kiusaaminen loppui kun veti kerran turpiin.

    Haukkumista ei silloin edes yritetty peitellä (eli minua ei ole koskaan fyysisesti kiusattu. Yleisin haukkumanimi oli silloin ''marjapillu'' koska jotkut pojat erään ystäväni mukaan olisivat jotenkin voineet todistaa minun työntävä esim. marjoja alapäähäni. Myöhemmin ei enää marjojen käyttäminen haukkumisissa riittänyt ja käytettiin myös ilmaisua sienien tyntämistä perseeseen.
    Kerroin opettajille kiusaamisesta kun en lopulta enää kestänyt ja kiusaajat otettiin puhutteluun eli ne jotka oli kiinni saatu. kaksi yhdeksäs luokkalaista pyytelivät anteeksi ja sanoivat ''me ei tiedetty että se satutti sua niin paljon.'' pojatkin rinnakaisluokilta pyytelivtä vaivaantuineina anteeksi. Nykyisin kiusaajat kiusaavat salassa jotta saisivat ''suojeltua omaa nahkaansa''. Itsemurhaa olen yrittänyt tehdä yksin ollessani kotona leipäveitsellä lopulta heitin veitsen kauas minusta ja aloin itkeä (tästä en ole kertonut kuin 2 luotetuimmille ystävilleni eräille kaksosille). Vastikään sain selville että pikkuveljeänikin kiusataan jostakin syystä mutta syytä ei tiedetä koska veljeni ei ole huomannut kyseistä kiusaamista, ajattelin itsekseni että taas tällaista mustamaalaamista jotta jätettäisiin ulkopuolelle. nykyisin saan kuulla milloin mistäkin minua nimitettävän huoraksi enkä tästä syystä ole pukeutunut muihin kuin oikein peittäviin vaatteisiin eli kaikki paljastavimmat vaatteeni olivat yö pukuni ja uima pukuni.

    Nykyäänkin olen harkinnut itsemurhaa mutta kun en kipua kestä en pienintäkään niin en pysty ottamaan riskiä että entä jos en kuolekkaan heti ja joutuisin kärsimään.

    Pahin asia mitä minulle on sanottu päin naamaa sen jälkeen kun olin kertonut opettajille kiusaamisesta oli eräs poika luokaltani: ''Hyi saatana!'' poika vielä huusi sen kaikkien kuullen.

    Ja vielä viimeiseksi asiaksi: nykyisin kiusaajapiiriin kuuluvat melkeinpä kaikki kouluni oppilaat ja vanhalta ala-asteelta muutama poika ja ''varhais pissiksiset''. Ja nykyisin kiusaamis syy olisi perheeni outous. Lapsellisista syistäkin kiusataan nykyisin.

    Ja tästä syystä olen alkanut kirjoittamaan (aijon aikuisena kirjailijaksi) pelkkiä kauhu tarinoita joissa joku tapetaan tai hän tappaa itsensä, kai siksi että mieleni porukoissa halusin tappaa jokaisen joka suunsa vasi minua vastaan tai halusin olla vahmbempi jotta olsin voinut tappaa itseni.

    VastaaPoista
  74. Tsemppiä teille kaikille kiusatuille! Itseä ei myöskään ole kiusattu, mutta läheisiä kyllä, enemmän ja vähemmän.

    Mun mielestä kiusaajien pitäis saada kunnon rangaistukset teoistaan. Suomen laki kieltää lapsen pahoinpitelyn, miksi siis vain aikuisia voidaan tästä rangaista ja rangaistaankin? Eikö laki koske myös niitä lapsia, jotka toisia lapsia pahoinpitelee henkisesti tai fyysisesti?

    VastaaPoista
  75. Iso kiitos hienosta blogista, joka tuntuu käsittelevän monelle tärkeää asiaa. Itse olin koko kouluajan kiusattu, niin henkistä kuin fyysistäkin VÄKIVALTAA, sitähän tuo paska on, seurauksena edellisten kirjoittajien kuvailemia "oireita", mutta vanhemmiten kasvanut ehkä jopa niistä yli. Kyllä sitä vielä kolmekymppisenäkin löytää itsestään tiettyä empaatin vikaa, saattaa itkettää turhaltakin tuntuvat asiat, mutta sen verran karaistunut asiaan olen, etten enää välitä muiden mielipiteistä pätkääkään, vaan olen mitä olen, ja jos en tällaisena kelpaa, niin idän suunnasta löytyy lääniä, johon voi suksia helvettiin mun jaloista. 15 vuoden kiusaaminen jätti omat jälkensä, nykyään ei enää kukaan kävele ylitseni, saati lasteni, kiusaamista en suvaitse pätkääkään, vaan puutun asiaan vaikka lakia rikkomalla, kiusaajan vanhempia saatan ihan hyvällä omallatunnolla "kouluttaa" samaan tapaan kuin ennenvanhaan lapsia kasvatettiin. Mieleeni muistuu vanha sanonta: joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. Mutta voimia teille, jotka kärsitte/olette kärsineet näistä hylkiöistä! Älkää antako noiden henkipattojen lannistaa teitä, vaan muistakaa, että ette ole yksin, ja joku rakastaa teitä aina, vaikka ei siltä tunnukaan, heikot kiusaa, vahvat jaksaa jatkaa...

    VastaaPoista
  76. On kauheaa joutua fyysisen väkivallan kohteeksi.Itse en ole onneksi joutunut kokemaan sitä. Tässä on vähän, kun mun tarina.
    Käyn ylä-astetta ja minut on leimattu kiusaajaksi, mutta todellisuudessa olen itse koulukiusattu. Luokallamme on tyttö, jonka kanssa olen ollut ikävästi sanottuna velvollisuudesta. Aloin syrjiä häntä oman hyvin vointini vuoksi. Kukaan muu ei ollut hänen kanssaan ja se olin aina minä, jonka kädessä voitiin roikkua. Hän manipuloi minua ja kun olen ihminen, joka ei halua loukata tai sanoa vastaan suostuin kaikkeen. Olen joutunut kaverini kanssa puhutteluun, mutta kyseinen henkilö ei vaan ''luovuttanut''. kirjoitin kirjeen jossa pyysin anteeksi ja jee taas alkoi se roikkuminen. Hän tuli koti ovelle jos ei vastannu kännykkään ja muuta sellaista. Ymmärrän sinua ja on hienoa, että uskallat puhua näistä, koska minä en ole vielä uskaltanut.

    VastaaPoista
  77. Heippa ! Oli järkyttävää lukea sun kiusaamisesta ja tietysti muidenkin jotka ovat tänne kokemuksensa kertoneet. Mua ei ole kiusattu enkä ole itse koskaan kiusannut, mutta paras kaverini oli ylä-aste ajan eri koulussa kuin minä ja häntä alettiin kiusata 7. luokalla sen takia koska hän oli eri paikkakunnalta. Outoa on se, että hänen kahta vanhempaa siskoakin kuisattiin ylä-aste aikana saman syyn takia samssa koulussa. Kiusaaminen oli henkistä: haukkumista, ulkopuolelle jättämistä ja juorujen levittämistä. Kyseinen tyttö joka kiusasi ystävääni oli aluksi ystäväni hyvä kaveri, mutta kun kuvioihin tuli muitakin tyttöjä alkoi juorut levitä, että ystäväni on lesbo yms. Kaksi vuotta kaverini joutui kestämään samanlaista toimintaa, mutta 9 luokaksi hän vaihtoi luokkaa. Tämä auttoi lopettamaan kiusaamisen ja ystäväni sai uusia kavereita uudelta luokalta. Ystäväni on normaali tällä hetekellä, mutta juuri tänään kun luimme näitä tarinoita yhdessä hän kertoi kuinka vieläkin muistelee noita aikoja pahalla. Nykyään ystäni kiusaaja yrittää ottaa yhteyttä häneen facebookin kautta lisäämällä häntä kaveriksi, mutta ystäväni ei ole hyväksynyt ja mielestäni se on hyvä. Ei vedä vertoja niille joita on kiusattu myös fyysisesti, mutta kiusaamista kuitenkin olkoon se minkälaista vain. En tajua kuinka kouluissa opettajat eivät välitä oppilaan kiusaamisesta ja tämän voin itse todeta. Yläasteella luokkalaistani kiusasivat luokkaa ylemmällä olevat pojat musiikkimaun ja mustaan pukeutumisen takia. Hän on aivan normaali ihminen enkä tajua minkä takia tollaisesta aisiasta voi kiusata. Kiusaamiseen puututtiin vain siten että kuisaaja ja kuisattu otetiin puhutteluun ja kuisaaja pyysi anteeksi, mitä tollainen hyödyttää?! Ei mitään, kiusaaminen jatkui ja huomasin kuinka hän masentui entisestään ja viilto jälkiä alkoin näkyä käsivarsissa. Opettajat tekee vaan työtään, ei niitä kiinnosta jos jotakin nuora tai lasta kiusataan. Niikuin blogin pitäjän kirjotuksesta selviää, että kuisaamisen jäljet voivat vaikuttaa vielä aikuisiälläkin eikä kukaan sitä tajua. Huh huh, oli pakko päästä kertomaan ja purkamaan tämä johonki, vaikka ei itseäni henkilökohtaisesti koskenukkaan. Voimia kaikille :))

    VastaaPoista
  78. Koulujen piholle pitäisi laittaa valvontakamerat, joista voi tarkistaa kuka kiusaa ketä. Koulukiusaaminen on ehdottoman tuomittavaa. Itseänikin kiusattiin n.5v ja vasta 20v jälkeen itsetunto alkoi olla "normaali". Vieläkin voisin kostaa kiusaajilleni..

    VastaaPoista
  79. Koulukiusaamisen vaikutuksia elämään ei voi kukaan kunnolla käsittää, jos ei ole itse sitä kokenut ja monet vähättelevätkin kiusaamistapauksia ja se ainakin itselleni nostaa vihan pintaan.

    Minua kiusattiin yläasteella noin seiskaluokan puolestavälistä yläasteen loppuun asti. Kiusaaminen oli lähinnä henkistä; nimittelyä, ei otettu porukkaan mukaan, ulkonäöstä auottiin päätä jne. ja sitten oli myös tönimistä, välillä uhkailua väkivallalla ja vaikka mitä. Välillä pelkkä kouluun meno aamuisin oli niin vaikeaa, että oksensin jännityksestä tai pelosta johtuen ja koulussa ei paljon ruokahalua ollut... Itsemurhakin kävi useasti mielessä, mutta onneksi siihen en sortunut.

    Kiusaaminen loppui yläasteen jälkeen, kun muutin eri paikkakunnalle amikseen mennäkseni. Siellä pelastukseni oli aikuisopiskelija (myös entinen koulukiusattu), joka otti minut ns. siipiensä suojaan ja on yksi parhaista kavereistani vieläkin. Ikinä kiusaamisjutuista ei ole puhuttu, mutta veikkaisin, että minusta näki hyvinkin selvästi, että olin koulukiusattu. Kiusaus jätti minuun arkuuden ja ujouden, itseluottamus oli todella heikko ja sitä se on vieläkin välillä.

    Ujous jaa heikko itsetunto ovat kuitenkin vähentyneet ja nyt kun olen 25v, niin elämä tuntuu jokseenkin normaalilta. 6 vuotta sitten sain nykyisen työpaikan ja uskomattoman hienon pomon ja työkaverin ansiosta pääsin pikkuhiljaa pois kuorestani ja uskallan nykyään olla paremmin oma itseni.

    Kiusaustapaukset ovat välillä kummitelleet mielessä ja aina joskus näen painajaisia siitä ja niissä ne kiusaajat ovat aina mukana. Kiusaaminen aiheutti minuun myös jostain syystä pelon lähestyä naisia ja siis tarkoitan sellaisia naisia, joista olisin kiinnostunut. Ihme homma, koska kaikki kiusaajani olivat poikia, mutta naisten edessä itsetunto tuntuu murenevan todella helposti. Nytkin olen taistellut päässäni itseni kanssa, koska olen ollut 1,5 vuotta ihastunut erääseen neitoon, mutta en vain uskalla tehdä asialle mitään, koska pelkään torjutuksi tulemista niin paljon. Tämän vuoksi en ole myöskään pystynyt seurustelemaan kenenkään kanssa, koska niitä kiinnostavia tyttöjä on niin helvetin vaikea lähestyä.


    Voimia kaikille kiusauksen uhreille, kyllä me vielä tässä maailmassa pärjätään!

    t. Masa

    VastaaPoista
  80. Olen 18-vuotias, lukiolainen tyttö. Ala-asteella jouduin koulukiusaamisen uhriksi, ''onneksi'' meitä oli kaksi, sillä silloista parasta ystävääni kiusattiin myös. Kestimme kiusaamisen jotenkin kun meillä oli sentään toisemme.Ylä-asteella tilanne helpottui vähän, vaikka minua kiusattiin vielä, oli minulla uusia ystäviäkin. Nyt olen lukion viimeisellä vuodella. Toisena vuonna minua alkoivat kiusata ihmiset, joita olin pitkään pitänyt hyvinä ystävinä. Yllättäen ne tytöt olivat muiden joukosta erottuvia, suosittuja ja kauniita.He naureskelivat minulle, huutelivat ja haukkuivat netissä. Kiusaamisen alettua masennuin voimakkaasti, sillä jotenkin ne tytöt saivat muut ajattelemaan minusta samalla tavalla. Itkin kotiin päästyäni koulun jälkeen ja pelkäsin seuraavaa päivää kuollakseni. Minulla ei ollut yhtään ystävää. En voinut uskoa miten kuitenkin jo lukiolaiset voivat vielä olla niin julmia toisille. Kiusaaminen ei sijoittunut edes pelkästään kouluajalle. Sain myös vapaa-ajalla pelätä kiusaajiin törmäämistä. Nyt olen saanut yhden ystävän koulusta. Pidän sitä, että minua on kiusattu edelleen nolona. En tiedä mistä se johtuu. Olen aina ajatellut olevani heikko, koska minua kiusataan. Se vain on niin, että kun ihminen alkaa talloa toista, siinä itseluottamus vain rapisee pois. Asiasta kirjoittaminen nostaa kyyneleet silmiini. En ymmärrä kiusaamista ollenkaan. Tuleeko siinä muka jotenkin itse onnellisemmaksi kun saa alistaa toista ja näkee kun toinen murtuu. Välillä toivoin kuolevani itse, ja rehellisesti... toivoin myös kiusaajien kuolevan. He pilasivat niin paljon enkä keksinyt syytä miksi sellaisten ihmisten tarvitsee elää. He tuhosivat osan minusta. Kuitenkin yllättävän lyhyessä ajassa. Asia mitä toivon on se, että kiusaajani ymmärtäisivät joskus tekonsa ja kärsisivät tunnontuskista. Yhtä paljon kuin antoivat minunkin kärsiä... Lohtuni on se, että kaikki loppuu aikanaan. Minun ja kiusaajien kohtaaminenkin. Ehkä he joskus saavat huomata, ettei tuollaisella pitkälle pötkitä. Niin toivon todella.

    VastaaPoista
  81. Moikka
    Kiusaamiseen on aina puututtava ja mielestäni siihen tulee puuttua hiukan ylireagoiden jos se on vain mahdollista.
    Omia lapsiani (3) on jossakin vaiheessa heidän koulu-uraansa kiusattu ja aina olen puuttunut siihen heti ja samalla metodilla.
    Olen ottanut kiusaajat kiinni kylällä ja kertonut heille tulevaisuuden pelisäännöt jotka ovat hyvin yksinkertaiset.
    Jatkossa riittää että lapseni tulee minulle kertomaan että olette kiusanneet häntä yksin tai porukassa. tulen ja etsin teidät käsiini ja annan yksinkertaisesti selkään teille niin että muistatte.
    Se onko lapseni kertomus totta vai tarua ei minua enää siinnä vaiheessa kiinnosta, vastuu on kiusaajilla ettei lapsilleni ole tullut tarvetta valehdella kiusaajista.
    jokaisessa tapauksessa lapsestani ja kiusaajista on tullut pienellä aikaviiveellä ns. ystäviä jotka tulevat toimeen keskenään ja pystyvät toimimaan yhteistyössä.
    Ja kaiken lisäksi kiusaaminen on aina loppunut
    Tämä toimintamalli tuli itselleni mieleen oman nuoruuteni kautta jossa olin sekä kiusaaja että kiusattu, kummassakaan tapauksessa ei puhe auttanut minuun eikä kiusaajiini mutta tuossa iässä ymmärretään väkivallan uhka ja se saa kiusaamisen loppumaan..
    Ps. koskaan en joutunut menemään sanoista tekoihin, mutta tätä olin jo etukäteen joutunut miettimään, kuinka tilanteessa olisin toiminut..............

    Voimia kaikille jotka kiusaamisen kanssa joutuvat painimaan.

    VastaaPoista
  82. Kerron tähän nyt vain nopeahkon mielipiteeni, ja oman kokemukseni koulukiusaamisesta.

    Koulukiusaaminen voi joko vahvistaa ihmistä henkilönä, tai suoranaisesti murtaa ihmisen, perinpohjaisesti. "Mikä ei tapa, vahvistaa" lähestymistapa on kuitenkin järjetön, mitä tulee koulukiusaamisen kitkemättä jättämiseen.

    Kärsin peruskoulusta lukion kolmanteen vuoteen saakka perusteellista väkivaltaa, tavaroiden varastamista, yleistä syrjintää ja täysin vihamielistä kohtelua luokkieni "ydinryhmiltä". Tämä tarkoitti sitä, että ydinryhmien ulkopuoliset eivät uskaltaneet sanoa mitään heitä vastaan, ja oma sanani ryhmää vastaan ei useimmiten riittänyt opettajille. Itseltäni meni usko siinä vaiheessa opettajiin ja rehtoreihin, kun he sanoivat erään pahoinpitelyn jälkeen että syyn on oltava minussa, koska en puolustaudu lynkkaajia vastaan. Ottakaa huomioon, ettei nuoren koululaisen silmissä 90-luvun lopussa/2000-luvun alun vaiheessa poliisi kiinnittänyt MITÄÄN huomiota koulukiusaamisen vakavuuteen. Joten tulin ymmärtäneeksi asian niin, etten yksinkertaisesti voinut asialle mitään.

    Koulukiusaajat saavat rellestää haluamallaan tavalla, eikä kurinpitäjät näytä mitään halua kitkeä sitä pois, ja vielä vähemmän on halua käyttää ankaria keinoja. Niin kauan kuin koulukiusaajien rangaistus on tasoa "puhuttelu/jälki-istunto", riittää heille kostoksi pahoinpitely kiusattua kohtaan, ja kaikki alkaa alusta.

    Poliisi peliin. Tai vakavia koulupohjaisia rangaistuksia. Erottaminen koulusta, vuosiluokalta tiputtaminen - ehkä ylilyöntejä, mutta koulukiusaajien mieli näyttää kulkevan suuntaan "Ei ole minun vikani että kiusaan, se johtuu kiusatusta - Minä en voi sen takia tulla rangaistuksi."

    VastaaPoista
  83. Tosi hyvä kirjoitus!

    Olen itsekin koulukiusattu. Mua alettiin kiusata seiskaluokalla. Kiusattiin oikeastaan ammattikouluun asti, mutta silloin se väheni.

    Omalla kohdallani kiusaaminen ei ollut koskaan fyysistä, ainoastaan henkistä. Kerran minut lukittiin vessaan. Muuten nimiteltiin.

    Vaikka kiusaaminen olikin "vain" henkistä, pelkäsin kulkea yksin pimeällä kaupungilla, koska pelkäsin, että kohtaan kiusaajani. Menetin kiusaamisen myötä itsevarmuuteni, joka ei ole parantunut vielä tähänkään päivään asti. Vaikka viimeisestä kiusaamisestani on kulunut aikaa nelisen vuotta.

    VastaaPoista
  84. Mie oon tosi ilonen ja surullinen. Ilonen siitä, että työ pystytte puhumaan, näistä asioista. Itse en ole enkä tiedä tulenko ikinä puhumaan.. Sanompa vaan että mie tiiän miltä se tuntuu, ja miulla ovat johtaneet ahdistumisherkkyyteen, pelkoihin,syömishäiriöön, ittensä satuttamiseen... Mie olen ollut katollakin, sieltä miut alas ihminen jonka arvoinen en tule ikinä olemaan. Hän on pelastanut henkeni kahdesti, toisella kerralla olin itse aiheuttanut ja toisella taasen olin vähällä kuolla tapaturmaisesti.


    Jaksamisia kaikille, toivon että olisin joskus nuin vahva kun mitä työ ootte. Muistakaa että aina on toivoa. Aina.

    VastaaPoista
  85. Tarinoitanne kiusaamisesta oli todella surullista lukea. On vaikeaa uskoa kuinka kukaan ihminen voi olla kykeneväinen satuttamaan toista noin paljon..

    Itse koin vain lievää koulukiusaamista ala-asteen kolme vuotta. Nimittelyä, tarkoituksellista porukan ulkopuolelle jättöä, valehtelua, pilkkanimiä, lyhyydestä ja pienirintaisuudesta (haloo - ala-asteella!) huomauttelua. Keksin jatkuvasti tekosyitä jättäytyä pois koulusta. Pääsin onneksi yläasteella eri luokalle kiusaajieni kanssa ja tilanne helpottui (tämä oli pelastukseni). Tutustuin henkilöön jonka kautta sain takaisin itsetuntoani ja opin olemaan pelkäämättä sosiaalisia tilanteita. Yllättäen kiusaaminen ei enää maittanutkaan kun sain ystäväkseni kauniin ja suositun tytön. Vielä vuosienkin jälkeen jännitän tietynlaisia sosiaalisia tilanteita, en uskalla tehdä mitään yksin ja olen siksi todella epäitsenäinen.

    Toivon voimia kaikille kiusauksen uhreiksi joutuneille!

    VastaaPoista
  86. Kiitos teille rakkaat ihmiset, että olette jakaneet kipeitä kokemuksianne aiheesta! Mielestäni jokaisen tarina kuuluisi painettuna sanana koulukiusaamisen vastaiseen opukseen, joka jaettaisiin jokaiseen kouluun, jokaiselle opettajalle!

    Poistin kiusaaja-anonyymin typerät provoiluviestit, joita hän oli päättänyt jättää kaksi kappalein. Tästä lähtienkin jokaisen kiusaajan viestit tullaan poistamaan, saavatpahan tietää miltä tuntuu, kun kukaan ei lähdekään kiusaamiseen mukaan!

    Joku kysyi lapsesta. Kyllä, esikoiseni on syntynyt kun olen ollut 17, ja tällä hetkellä hän on jo 10-vuotias kossi :)

    Olen erittäin iloinen, että niin moni jakaa kokemuksensa muiden kanssa, ehkä nämä kokemukset saavat aikaan sen, että joku herää, ja huomaa kuinka paljon kiusaaminen todellisuudessa vaikuttaa!

    <3

    VastaaPoista
  87. Minun kiusaajani ala-asteen 3-6.luokilta tuli yli kaksikymppisenä pyytämään tekoaan anteeksi baarissa. Hän vaikutti aidosti katuneen ja katuvan tekojaan. Opettaja olisi varmaan voinut katkaista päivittäisen henkisen väkivallan ja nimittelyn halutessaan, mutta en tiedä miksi hän ei tehnyt sitä. Joskus tuntui kuin opettajat olisivat olleet tyytyväisiä että minua joka olin numeroissa luokan huippuoppilas (vielä ala-asteella) kiusattiin.

    VastaaPoista
  88. Semmoiset kahdeksan, jos eskari ja kerhokin lasketaan niin sitten lähemmäs kymmenen, vuotta monen muun ihmisen taakkaa kantaneena jaksan ihmetellä, miten siltikin vielä jaksan kuunnella ihmisiä ja haluan auttaa. Otan osan heidän taakastaan kantaakseni. Hmm...

    Kahdeksan vuotta. Peruskoulun alusta melkein sen loppuun asti. Oli huoraa, läskiä, lesboa, ämmää, sotanorsua ja tankkeria. Olihan sitten niitäkin jotka uskaltautui lyömään, mutta appajee jos satuin lyömään takaisin, niin heti tuli jälki-istuntoa ja motkotuksia niin että kylä raikui. Polkupyöriä, vaatteita ja reppuja rikottiin, lompakkokin vietiin joskus. Ei vaan kiusaajat koskaan. Koulupelko, sosiaalisten tilanteiden kammo, vieraiden ihmisten pelko ja paniikkihäiriö siitä oli seurauksena. Erittäin huono itsetunto, sekä ne kymmenet syyttävät äänet pään sisällä jos teen jotain väärin. Omistan nykyään myös hyvin vahvan itseinhon, suorastaan vihaan sitä ihmistä joka katsoo peilistä takaisin. Olin kolmannella kun ensimmäisen kerran rukoilin, että joku tappaisi minut tai että kuolisin nukkuessani. Neljännellä jouduin lastenpsykiatriselle sen takia, että olin tulla hulluksi.

    Ysin ajan sain olla rauhassa, koska luovutin. Vaihdoin koulua, koska en olisi enää kestänyt. Mutta samalla annoin kiusaajien voittaa, näytin niille että olin heikko. Ja mikä sen kaiken keskellä piti minut järjissäni? Harry Potter- ja Narnia-kirjat.

    VastaaPoista
  89. Pitää sitä ihmisten olla tyhmiä! Itse olen kainuusta kotosin, ja olen tällä hetkellä 9lk. Kiusaamista ei täällä ole näkynyt, mutta joskus 6lk minua kiusattiin ''painoni'' vuoksi.. Olin tuolloin ehkä hieman lihavampi kuin muut normaalit, ja olen edelleen. Haukuttiin läskiksi, sun muuksi.. Eikä itsetunto ole vieläkään kunnolla parantunut nuista ajoista, kun mietin yhä peilin edessä, miksi minun täytyy olla lihava. Olen noin 170 cm, ja painan 71kg (mies). Mutta todella harmittavaa lukea nuita muita kommentteja, että on hakattu, ja niin pois päin! En ymmärrä edes, kuinka ihminen voi tehdä tollasta!!! Mutta voimia teille kaikille, jotka kärsivät/ovat kärsineet kiusauksesta! Tälle pelille on saatava piste!

    VastaaPoista
  90. Itselläni kiusaaminen alkoi kunnolla vasta amiksessa. Puhuttiin selän takana, haukuttiin ulkonäköä, arvosteltiin luokassa niin kovaa että itse kuulin mutta opettaja ei. Tai vaikka kuulikin niin usein esitti ettei huomannut. Syrjittiin uskontoni takia. Koulu yritti puuttua, mutta asia ei edennyt ikinä tarpeeksi koska kiusaajan äiti puolusti raivokkaasti lastaan ja sai uskoteltua että hänen lapsensa onkin kiusattu. Koko luokka passitettiin yksitellen kuraattorin luokse, mutta se ei auttanut mitään. Kaiken huippuna olin puhunut luottamuksella tunteistani ryhmänohjaajalle mutta hän meni kertomaan kaikki sanomiseni kiusaajalle ja tämän äidille. Siitä vasta pilkkaus alkoi kun "jotkut kuulemma pelkää tulla kouluun". Koko amis oli yhtä helvettiä eikä aikuisia ihmisiä saatu vastuuseen teoistaan, lässytystä vain opettajilta, kuraattorilta, koulutuspäälliköltä. En usko että itsetuntoni toipuu ikinä, vaikea uskoa että kukaan pitäisi minusta omana itsenäni. Minunkin kiusaajallani oli "vaikea tausta" mutta se ei oikeuta mitään! Hän on ainoa ihminen jota vihaan.

    VastaaPoista
  91. Minua kiusattiin uudessa koulussa, paikkakunnalla johon muutimme, kun olin 10 vuotias. Minua kiusasi eniten poika, joka oli minua kaksi vuotta nuorempi, mutta valtavan kokoinen. Pahin, mitä hän teki, oli, kun hän heitti minua suoraan kasvoihin lasten vaunun pyörällä, jossa ei ollut kumia päällä, vaan pelkkä vanne. Muistan, kun veri lensi lumihankeen. Alaluokkien opettaja, tuli sanomaan minulle: "ei pienestä tarvi porata". Siellä oppilaan arvo oli lehmien lukumäärän mukaista ja meillä, kun ei lehmiä ollut. 30-vuotiaana olin nenäleikkauksessa, koska en ollut pystynyt tuon tapauksen jälkeen hengittämään nenän kautta. Lääkäri sanoi, että vamma on tullut tuolloin kouluaikana. Nyt olen 15 vuotta hengittänyt nenän kautta. Tuolla paikkakunnalla en halua mielelläni käydä, tulee kauheita muistoja mieleen tuosta kylä koulusta, siksi en halua lapsiani mihinkään pieneen kyläkouluun.

    VastaaPoista
  92. Minua kiusattiin eniten 7-9 luokilla. Sitä ennenkin oli kiusaamista esim. ala-asteen ensimmäisillä luokilla, jolloin en kelvannut mihinkään leikkeihin. Välitunnit istuin yksin kiikussa ja siitäkin valitettiin kuinka varaan kiikun itselleni. Välillä pääsinkin lössiin jos lähdin pahantekoon mukaan. Ongelmia siitäkin vain seurasi, eivätkä he tosissaan pitäneet minua kaverina.

    Ylä-koulussa kaikki olivat aina haukkumassa minua. Oma luokka oli narsisti kusipäitä täynnä jotka etsivät kokoajan vikoja minusta ja keinoja nolata minut. Kasit ja ysitkin tulivat tönimään ja haukkumaan vaikkeivat edes tunteneet minua. Sain sitten tietää heidän motiivinsa, joka oli se että käytin samoja vaatteita joka päivä. Aivan järjetöntä! Laitoin tietenkin vastaan kun tulivat tönimään, mutta olivat kuitenkin vahvempia ja vanhempia. Kerroin vanhemmilleni kiusaamisesta kun en tietyssä vaiheessa enään ketänyt. He ottivat yhteyttä rehtoriin. Rehtori puhutteli kiusaajia, muttei se auttanut. Samana päivänä koko koulu tiesi minun kertoneen että minua kiusataan, kun kiusaajat olivat kertoneet. Nyt minusta tehtiin koko koulun oma itkuoilli. Aina pilkattiin ja jätettiin pois ryhmistä ym. EI paljoa auttanut kun muu luokka vain nauroi. Sotkeuduin alkoholin juomiseen ja kaikenlaiseen varasteluun yms. Nämä asiat tietenkin aiheuttivat ongelmia kotona ja koulussa.

    Olen aina ollut ujo ja herkkä ihminen lapsesta saakka. Kiusaus kokemusten jälkeen en ole oikein osannut hankki kavereita tai ylipäätänsä tulla ihmisten kanssa toimeen. Noista ajoista on jo monta vuotta, muttei arvet ole parantuneet; tuskin parantuukaan täysin. Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoja jotka hallitsee elämääni. En pysty olemaan koulussa, en edes paikoissa joissa on paljon ihmisiä. Persoonani muuttui kiusatuksi tulemisen myötä. Olen hukannut oman minäni kovan kuoren sisään. En tiedä itsekkään kuka minä olen tai mitä minä haluan. Tunnen koko ajan jääneeni jumii noihin kiusaus vuosiini, enkä pääse jatkamaan eteenpäin elämässäni. Minullakin on todettu vaikea masennus ja kasapäin olen syönyt mielialalääkkeitä,rauhoittavia ja käynyt terapioisssa . Mikään ei ole vieläkään auttanut näihin ongelmiini. Itsetunto on riekaleina. Olen miettinyt monesti monesti itsemurhaakin, mutten voi tehdä sitä lähimmäisteni vuoksi ja myös siksikään kun elämässäni on vielä sellaisia asioita joista nautin.

    Kuitenkin päivä kerralla yritän mennä eteenpäin ja vaikka joskus tuntuu että menen taaksepäin silti on kahlattava. Olen kuitenkin ajatellut (voi kuulostaa sadistisen järjettömältä) että tänä kiusaus kokemus voi tehdä minusta paljon vahvemman, sitten kun joskus olen päässyt sen yli kokonaan. Vielä en ole.....

    VastaaPoista
  93. Tapasin yhden vanhoista koulukiusaajistani muutama vuosi sitten, josta sittemmin on tullut ihan ok kaverini.
    Vietettiin iltaa samoissa juhlissa ja jossain vaiheessa manitsin kiusaamisesta hänelle.
    Aluksi hänella ei kai ollut mitään muistikuvaa tapahtuneesta, mutta hetken päästä asiat palasivat hänenkin mieleen.
    Hän pyyteli monesti anteeksi ja ei yritellyt selitellä mitään.

    Nykyään kun kaveria näkee, niin tuntuu että minulla olisi henkinen "yliote" häneen, koska kaveri muistaa tekonsa ja katuu.

    Selvisin kiusaamisesta mielestäni kohtuullisen hyvin ja yhdenkin kiusaajan kohtaaminen saattoi asian päätökseen minun kohdalla.
    Ainoat oireet on olleet täällä jo ilmenneet massojen pelko, ahdistus kaupoissa; ns.torikammo.
    Nykyään nuokin on kadonnut jo melkein kokonaan julkisen ammatin ja iän myötä.

    Voimia kaikille kiusaajien uhreiksi joutuneille!

    M 29v.

    VastaaPoista
  94. On jotenkin hirvittävää että näin monella on samanlaisia kokemuksia kuin itselläni. On kuitenkin ihailtavaa että pystytte puhumaan asiasta.

    Itse koin koulukiusausta vain yläasteella, jonka jälkeen menin sen verran raskaan sarjan lukioon etteivät koulukiusausta harrastaneet keskenkasvuiset paviaanit sinne päässeet. Tosin kärsin sen seurauksista vielläkin, mutta olen jo päässyt jo hyvin eteenpäin paranemisprosessissa, joten valoa tunnelin päässä näkyykin vaikka siihen on välillä vaikea uskoa.

    Mitä taas tulee näihin trollien esittämiin "kiusaaminen on hyvä juttu, koska vahvemmat saat alistaa heikompia"-kommenteihin tulee, niin mietitäänpä tätä maailmankatsomusta hieman. Mitäs te "vahvat" aattelitte tehä sinä aurinkoisena päivänä kun se vuosia päähänpotkittu "heikko" saapuu opinahjoonsa pesismailan, puukon, kirveen tai tuliaseen kanssa ja päättää hieman "muokata" opinahjonsa valtarakenteita? Muutama kaveri on jo Suomessa tämän tempun tehnyt. Matka siitä että vihaa itseään ja on valmis vahingoittamaan itseään siihen että vihaa muita ja on valmis vahingoittamaan heitä ei ole kovinkaan pitkä.

    Tälläisen väkivallan kierteen estämiseksi elämme yhteiskunnassa jossa LAKI suojelee kaikkien oikeuksia. On jotenkin käsittämätöntä että koulukiusaamiselle ei tehdä mitään. Meillä on rikoslaki, joka kieltää toisten pahoinpitelyn, toisen omaisuuteen riistäminen on yleensä varkaus ja huhujen levittely yksityisyyden suojan rikkomista tai kunnianloukkaus. Koulukiusaamisen loppumiseksi ei tarvita oikeastaan mitään muuta kuin, että jo olemassa olevaa lainsäädäntöä ruvetaan valvomaan.

    Yleisellä tasolla koulukiusaaminen ja valtiovallan yleinen munattomuus asian hoitamisessa on ehkä räikein jatkuva ihmisoikeusrikkomus joka tässä maassa tapahtuu.
    Jatkuva koulukiusaus riistää sen uhreilta YK:n ihmisoikeusjulistuksen 3. artiklan mukaisen oikeuden elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.

    VastaaPoista
  95. Olin koulukiusattu niin paljon että jouduin vaihtamaan koulua. Kaikki alkoi ala-asteelta ja jatkui ylä-asteella ,silloin pahin aika ja vielä ammmattikouluun. Vasta kaupungin vaihto 16.vuotiaana auttoi.

    VastaaPoista
  96. Valitettavasti täälläkin yksi koulukiusattu... Kasvoin pienellä paikkakunnalla ja jotenkin päädyin kiusaajien silmätikuksi aina olin sitten ala-asteella, yläasteella, lukiossa tai harrastuksissa. Onneksi minuun ei koskaan kohdistettu suoranaista fyysistä väkivaltaa, mitä nyt joskus joku kamppasi ja kun satutin itseni ja ilmat meni pihalle niin naurettiin, mutta kiusaaminen oli minun kohdallani kuitenkin ennen kaikkea henkistä.

    Kiusaaminen oli muun muassa perättömien juorujen levittämistä, haukkumista selän takana ja välillä "selän takana" (eli muka salaa, mutta haluttiin, että kuitenkin kuulen). Varsinkin lukiossa kiusaaminen oli todella haavoittavaa, koska minua pidettiin ihan täytenä vitsinä. Minulle naureskeltiin kun jouduin esiintymään tai uskalsin (harvoin) sanoa jotain tunnilla. Tuntui, että aina sanoin kaiken jotenkin väärin. Lopulta aloin vihata kiusaajiani todella ja koulunkäynti oli yhtä tuskaa. Moni on hämmästynyt kun on tullut puheeksi, että minua on kiusattu lukiossakin. Sitä ei niin odoteta tapahtuvan, mutta uskokaa pois, sitä varmasti tapahtuu enemmän kuin luullaankaan!

    Itse en ollut suosittu nuori, vaan muiden silmissä täysi nolla ja friikki. Nykyisin olen ylpeä siitä, että olen oma itseni, enkä mikään massasielu ilman identiteettiä, ja ne ihmiset jotka ovat oikeasti ystäviäni, ovat sanoneet että olen todella hieno ja ihailtava ihminen. Silti välillä vieläkin on vaikea luottaa ihmisiin, kun on niin pitkään kokenut olevansa jotenkin huonompi kuin muut, kun aina joku keksi haukkua ja pilkata. Myös ulkonäöstä sanotut haukut ovat jättäneet itsetuntoon aikamoiset jäljet, ja en vieläkään oikein osaa aina pitää itseäni nättinä, vaan näen aina virheet ensimmäiseksi.

    Voimia kaikille kiusatuille, maassamme olisi paljon parantamisen varaa tämän asian suhteen. Ihmetyttää, että miksei koulussa voida opettaa enemmän toisen kunnioittamista ja ns. tunneälyä, kun jotkut vanhemmat eivät kerta kakaroitaan kykene kasvattamaan. Miten paljon valtio säästäisi rahaa, kun ehkäistäisiin ongelmia, joita huonot ihmistaidot saavat aikaan, ja miten moni välttäisi kiusatuksi tulemisen ja kasvaisi ehjäksi aikuiseksi!

    VastaaPoista
  97. on kans pakko kirjoittaa..olen itse läpikäynnyt helvetin koko 9vuotisen peruskoluajan sekä vielä ammattikoulussa..kamppailen yhä itseni kanssa että olenhan tarpeeksi hyvä ihminen jne,
    tulee kamala olo kun luen tarinoita kiusaamisesta:( ja sinä kirjoitat jotenkin niin hyvin<3

    VastaaPoista
  98. Oli varmaankin kohtalon oikku harhautua linkin kautta tänne lukemaan kokemuksesi koulukiusaamisesta.
    Itselläni on ollut koko elämäni todella vaikea sopeutua kouluihin, johtuen varmaan siitä että jo ala-asteella olin aina muiden syrjimä eikä minulla oikeastaan koskaan ollut edes sitä yhtä hyvää ystävää, eikä ole vielä tänäkään päivänä ja olen jo 24 vuotias. Muistan kun pikku tyttönä minulle sanottiin että "se johtui siitä kun olin niin ujo ja herkkä, muiden oli vaikea lähestyä minua koska en ollut päällepäsmäri ja hyvä puhumaan niinkuin useimmat koulutoverini." Lapsille pitäisi jo nykypäivänä opettaa voimakkaammin suvaitsevaisuutta, kaikki me ollaan erilaisia ja silti jokainen meistä on ihan yhtä arvokas. Ja väkivalta, niin fyysinen kuin henkinenkään ei ikinä ole mitenkään perusteltua eikä sallittua.

    En tiedä liittyykö tähän millään tavalla myös se, että en ole saanut mitään koulua sitten peruskoulun käytyä loppuun, olen opiskellut 3 eri ammattia ja muutamia muita kouluja, mutta aina ne ovat keskeytyneet koska olen tuntenut oloni ulkopuoliseksi tai muuten voimattomaksi. Minulla on ollut myös lieviä päihdeongelmia ja mielenterveysongelmia jotka ovat rajoittaneet opiskelua ja elämää muutenkin.

    Myös sellaisen yhtäläisyyden huomasin tekstistäsi, että sinullakin on kokemusta narsistisesta kumppanista, itselläni myös. Jostain kummallisesta syystä olen ajautunut muutamaankin otteeseen parisuhteeseen jossa ajan kanssa kumppanini onkin osoittautunut enemmän tai vähemmän narsistiseksi. Sellainen jättää syvät haavat ja sellaisesta ei meinaa päästä irti koskaan. Muistan luultavasti elämäni loppuun asti sen miten sitä piti itseään huonona ja syypäänä kaikkeen paskaan mitä tapahtuu ympärillä.

    Osittain se heijastuu vielä tähänkin päivään, olen todella epävarma monesta asiasta, vierastan ja jopa kammoksun useimpia ihmisiä ja heidän seuraansa, en vieläkään ole hyvä keskustelemaan muiden kanssa, itsetuntoni on olematon ja elämälläni ei ole mielestäni oikein tarkoitusta. Toivon kuitenkin että aika parantaa haavat, ehkä pääsen vielä eheytymään tavalla tai toisella ja pystyn "normi" ihmissuhteisiin ja opin luottamaan ihmisiin paremmin.

    Paljon onnellisia ja iloisia hetkiä Sinulle ja lapsellesi, pitkää ikää ja jaksamista arjen iloihin sekä suruihin :) Ihanaa syksyn jatkoa teille!

    VastaaPoista
  99. Minua kiusattiin päiväkodissa ja koulussa kymmenen vuotta(3-13-vuotiaana). Olisi ihanaa, jos pystyisin sen piikkiin laittamaan kaikki elämäni ongelmat, mutta totuus on se, että kiusaaminen kasvatti luonnetta ja valmisti minua edessä oleviin, vielä rankempiin tapahtumiin.

    Kiitos kiusaajille siis. Ilman teitä olisin varmaan päätynyt itsemurhaan myöhemmin.

    VastaaPoista
  100. Minulle kävi vähän samoin, kuin joku muukin tuossa kirjoitti: itsetuntoni korjaantumisen kannalta ratkaisevaa oli, kun muutin väliaikaisesti ulkomaille ja siellä sain erinäköisenä ihmisenä positiivista huomiota ja sain kuulla olevani jopa kaunis. Sitä ennen en ollut sellaista vastakkaiselta sukupuolelta kuullut. Pidin itseäni niin rumana, kuin mitä olin aina saanut kuulla olevani. Siellä aloin miettiä, jos vaikka sittenkin olinkin ihan normaalin ihmisen näköinen.
    Miessuhteeni olivat alkuun vaikeita kiusaamistrauman vuoksi, mutta nykyään jo, hyvässä parisuhteessa, useimmiten uskon, että minuakin voi joku rakastaa ja pitää kauniina.

    Kiitos kirjoituksestasi ja rohkea teko laittaa linkki Iltalehteen! Voimia teille kaikille kirjoittaneille! Muistakaa, että kiusaajien sanat eivät ole totta. He tarttuvat mihin vain, jotta voivat tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi kuin joku toinen.

    VastaaPoista
  101. Olet todella oikeassa! Minua kiusattiin yläasteella ja kiusaajani ei todellakaan tullut surkeista kotioloista. Sillä pojalla (itse olen tyttö) oli kaikki oikein hyvin, mutta hän nyt sattui olemaan joku AD/HD tapaus...
    Yläasteella sain pelätä joka ikinen päivä, mitä tapahtuu, koska erilaisuuteni takia sain kuulla kaikenlaista paskaa itsestäni. Kaiken kruunasi se, kun jouduin kiusaajani kanssa samalle riparille. Siellä hän kävi minuun käsiksi... mutta mitään ei käynyt minulle, onneksi.
    Yläasteella tapahtui myös muuan juttu, jossa toista luokkalaistani tyttöä pahoinpideltiin ison tyttöporukan voimin. Mitä opettajat tekevät? Passittivat kiusatun pois koulustamme ja kiusaajat saivat jäädä kouluumme kylvämään kauhua. Kiusaaminen on ihan kauhea asia ja se täytyy saada loppumaan kaikkialla. Etenkin kouluissa. Tuntuu, että opettajat eivät välitä yhtään. Taas kerran esimerkki yläasteeltani: sain joka päivä todistaa kiusaamista luokallani, joka tapahtui kaikkien silmien edessä, mutta kukaan, ei oppilaat eikä varsinkaan opettajat tehneet mitään. Itse olin liian heikko ja pelokas uskaltaakseni puuttua asiaan ja koin itsekin tuohon aikaan pahaa masennusta kiusaamisen takia...
    En muistele mielellään noita aikoja. Yritän pikkuhiljaa päästä yli, mutta pelko ihmisiä kohtaan on suuri eikä se lähde ihan heti pois.

    - Siru

    VastaaPoista
  102. Minun alamakeni alkoi yla-asteella, kun jostakin syysta, luultavasti ujoudestani johtuen jain porukan ulkopuolelle. Ala-asteaika oli mahtavaa ja kavereita riitti. Yla-asteella kumminkin paras ystavani liittyi ns. "huonoihin" porukoihin ja alkoi kiusaamaan minua hiljaisuuteni takia. Masennuin ja jain jatkuvasti porukan ulkopuolelle. En osannut tutustua uusiin ihmisiin. Mikaan harrastus ei kiinnostanut, en edes halunnut aloittaa uutta. Koulussa kavin joka paiva, olisin halunnut olla menematta, mutta pelkasin luokkalaisteni keksivan uusia juoruja minusta. Kiusaamiseni oli henkista, ja vain muutamien ihmisten takia eristaydyin koko maailmasta. Kotona en tehnyt mitaan kun vain katselin televisiota tai kavelin yksin metsassa. Itsemurhaa ajattelin monet kerrat. Toteuttamisen partaalla en koskaan ollut, mutta muutamat vuodet menin joka ilta nukkumaan miettien mita jos en huomenna heraisikaan.. Toivoin kokoajan minulle sattuvan jotakin kamalaa, kuten autokolari yms. kun en itse pystynyt itseani satuttamaan. Toivoin, etta lomia ei tulisi, silla kaikki luokkalaiset tekisivat jotakin mukavaa, mutta mina istuisin vaan kotona yksin. Lukion aloitettuani kaikki muuttui, lukio oli elamani parasta aikaa. Sain hurjasti uusia kavereita ja juhlia riitti joka viikko. Sitten muutin ulkomaille ja opin lopultakin rakastamaan. Vuosikaudet olisin voinut saada rakkautta, mutta en vain osannut rakastaa. Nyt kadun kun en voi saada takaisin kaikkia hienoja menetettyja mahdollisuuksia, ja tuntuu kuin elamani tarkeimmat vuodet, teinivuodet, olisivat menneet taivaan tuuliin.

    Toivon kaikille kiusatuille rohkeutta olla alistumatta luusereiden huuteluille. Tiedan etta minun tarinani kuulostaa hieman lepsulta muiden vakivaltaisten tarinoiden seassa, mutta juuri kiusaajien ja sen, etta kukaan ei kuunnellut avunhuutojani, takia elamani meinasi luisua raiteiltaan. Nykyaan elan elamani parasta aikaa, en kaipaa suomea ja suomen kusipaanatseja yhtaan. Saavat kiusaajani ja muutkin epauskoiset nahda mihin pystyn, vaikka en massaan sopisikaan

    Lopuski haluan sanoa kaikille, etta toivoa on AINA! ja kaikki asiat jarjestyy vaikket niin talla hetkella uskoisikaan.

    VastaaPoista
  103. Mul ois yks selviytymisjuttu. Mua alettiin kiusaamaan seiskaluokan alussa, syrjintää ja tällaista muuta henkistä väkivaltaa, muttei haukkumista niin liioin. Eli passiivis-henkistä. Tilannetta ei auttanut se, että seiskan keväänä erosin tyttöystävästäni joka petti luottamukseni. Masennuin ja aloin ajattelemaan itsemurhaa. Masennusta ei huomannut kukaan, ja en puhunut siitä kellekään. Tämä johtui siitä, ettei ollut ketään, joka olisi voinut olla rauhassa ja tukea. Ei ollut kavereita vielä silloin. Mutsi olisi ottanut asian liian kovaa ja korkeelta. Kasilla tämä sama jatkui, mutta silloin löysin nykyäänkin parhaan ystäväni jota rakastan kuin siskoa. Hänkin on kiusattu, päässyt sen yli ja tukenut minua osin tietämättään. Löysin myös Jumalan uuden tyttöystävän kautta. Siitä lähtien olen pysynyt irti masennuksesta, mutten kiusaamisesta. Oltiin yhdessä tämän tytön kanssa n. kahdeksan kuukautta, jonka jälkeen selvisi, että hän vain leikki tunteillani ja halusi luokkalaistani. Olin hajalla viikon, ja nyt vieläkään en pysty katsomaan heitä yhdessä. Ysillä en ole vieläkään päässyt täysin eroon kiusaamisesta. 9C-Dn kanssa olen ihan hyviä kavereita. Omat luokkalaiseni vaan eivät ole vieläkään hyväksyneet minua. Täytän jouluna 15, yhteishaku helmikuussa jota odotan innolla jotta saan haettua sinne minne haluan. Olen ysillä vielä ensi kesäkuun toiseen päivään asti.

    VastaaPoista
  104. Hei,

    olipa kiva lukea tämä kirjoitus näin entisenä koulukiusattuna. Minua kiusattiin ala-asteella luokilla 3-6, joten tiedän täysin, mitä olet käynyt läpi, kiusaamiseni kun oli sekä fyysistä että psyykkistä. Omalla kohdallani pelastukseksi tuli ylä-asteelle siirtyminen, jolloin pääsin kiusaajistani eroon kokonaan. Koko kiusaamiseni ajan puolustauduin, tappelin vastaan, kerroin asiasta opettajille, rehtorille ja omille vanhemmilleni. Näin jälkikäteen ajateltuna on mielestäni käsittämätöntä, että kiusaajia ei saatu kuriin eikä kiusaamista saatu loppumaan.

    Ikävä tosiasia kiusaamisessa on se, että se jättää ikuiset arvet jokaiseen kiusattuun, vaikka asiasta pääsisi yli ajan myötä. Itselläni on edelleen ongelmia sen kanssa, että en koe itseäni koskaan tarpeeksi hyväksi ja oman arvon tuntoni on huono. Aikaa myöten tunteet ovat toki laimentuneet, mutta kiusatuksi joutuminen tulee varmasti aina jollain tasolla olemaan mukanani. Ainakaan tähän päivään mennessä en ole tunteista vielä päässyt täysin yli ja olen kuitenkin jo 33 -vuotias eli kiusaamisestani on jo yli 20 vuotta.

    Toivonkin kaikille kiusatuksi joutuneille ja sen uhrina tällä hetkellä oleville jaksamista ja uskoa itseensä ja parempaan tulevaisuuteen. Älkää luovuttako, ette ole tehneet mitään väärää. <3

    VastaaPoista
  105. Luettelen muutamia asioita, joita on tullut esiin.

    - Paniikkihäiriö
    - Masennus
    - Ahdistuneisuuhäriö
    - Kaksisuuntainen mielialahäiriö
    - Päihdeongelmat
    - Sosiaalisten tilanteiden pelko
    - Itsemurhan suunnittelu, yritys ja jopa toteutus
    - Itsetunto-ongelmat
    - Ihmispelko, luottamusongelmat

    Kuka vielä väittää, että koulukiusaaminen ei ole vakava ongelma?

    VastaaPoista
  106. Unohtui myös

    - viiltely ja itsensä satuttaminen

    VastaaPoista
  107. Ei tässä ees sanat riitä. Kiusaaminen on kamalampaa ku mikään ikinä. Itseäni kiusattiin jo tarhassa, esikoulu oli väliä, mutta 1. luokalla se alkoi taas. Koko peruskoulu kiusattiin, vasta lukiossa tilanne rauhottui kun en mennyt lähilukioon. Jo 10-vuotiaana suunnittelin itsemurhaa, sillon en sitä kuitenkaan uskaltanut yrittää. Lukion toisella luokalla kuitenkin romahdin, sain käytyä lukion loppuun, mutta pian lakkiaisten jälkeen olinkin osastolla. Anoreksiaa bulimisin oirein, viiltelyä, unettomuutta (valvoin 2 vuotta ennen lääkityksen alottamista), paniikkikohtauksia jne jne. Vuosien terapia jatkuu edelleen, ikää on kohta 24 ja kouluunpaluu-yritykset on keskeytyneet muutaman kuukauden jälkeen. Ei vaan pää kestä, aikaa vietän enemmän sairaalassa entä kotona. Pisin aika kotona on ollu vajaa puoli vuotta, osastolla olen suurimman osan ajastani. Epävakaata, masennusta, psykoottisuutta, itsetuhoisuutta. Väliaikasella eläkkeellä olen ollut lukiosta pääsyn jälkeen, mutta silti toivon että vielä joku päivä pystyisin palaamaan takaisin kouluun. En tahtoisi antaa kiusaajille valtaa pilata koko elämääni, liian monta vuotta he ovat siitä jo vieneet. Myös siskoa ja veljeäni on kiusattu, he ovat kuitenkin selviytyneet paremmin, minä olen herkempi.

    VastaaPoista
  108. Minua kiusattiin on-off koko ala-aste. Tämän seurauksena kärsin nykyään sosiaalisten tilanteiden pelosta, lievästä masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Olen korkeakouluopiskelija ja pelkään kouluun menemistä, vaikka minua ei kiusatakaan. Opintoni ovat viivästyneet tämän vuoksi vuosilla. Kiitos tästä, se tyttöporukka ala-asteella.

    VastaaPoista
  109. Mua kiusattiin melkein koko peruskoulun ajan. Lisäksi mua on kiusattu kahdessa työpaikassa aikuisena.. Ei oo kovin helppoa.. Kärsin toisinaan "itsesäälimasennukausista".. Toisinaan tuntuu että jos vaikka kaupassa jotku nauraa, ne nauraa mulle.. Vaatekaupassa kuljen pää alaspäin ettei mua nähtäis koska mulla on aina rumat vaatteet, enkä osaa edes ostaa hienoja, mulle sopivia vaatteita.. Pelkään ihmisiä. Pelkään melkein kaikkia tilanteita missä kenties pitäisi puhua jotain. Puhunkin aina ihan typeriä juttuja ja sitten mietin illalla sängyssä että suuttuikohan se ja se kun sanoin niin typerästi.. Monet yöt meinaa mennä valvomisen puolelle näitä miettiessä. En uskalla edes "naamakirjaan" kommentoida mitään, koska ajattelen ettei ketään kuitenkaan oikeasti kiinnosta mun jutut. Olen nyt vähän yli 30v ja kärsin kiusaamisesta vieläkin. Kiusaamiseni syy oli punaiset hiukset. Olin mm. porkkanapää. Kirjoitan tähän yhden esimerkin, joka saa minut aina itsesääliin ja kyynelten partaalle, kun muiselen sitä.. Olin ala-asteella. Oli talvi. Seisoin yksin koulun pihalla katsomassa kuinka muut lapset leikkivät ison lumikasan päällä kukkulan kuningasta. Halusin hirveästi mennä mukaan mutta en uskaltanut. Nauratti välillä toiten leikkiminen.. Mua vuoden vanhemi poika tuli huutamaan että "mitä sä täällä naurat?" ja tönäisi minut leikatun pensasaidan päälle. Pensasaidasta oli pelkät isot tyngät pystyssä. Sais siitä todella ison mustelman takamukseeni. Se oli tosi kipeä pitkän aikaa.. Itkin tietysti ja poika nauroi "paskaisesti"! Taisi vielä syyttää itkupilliksi tms.. :( Pienen lapsen yksinäinen nauru muuttui itkuksi.. Näin aina ajattelen tuon tarinan ja säälin itseni hengiltä.. Nytkin aivan tulee tippa silmäkulmaan..
    Oli minulla kavereitakin mutta he eivät juuri koskaan puolustaneet. Eivät tietty uskaltaneet.. Kärsin lapsena jatkuvasti vatsakivuista jotka iskivät aina yöllä. Jälkeenpäin olen tajunnut että se jostui siitä, että pelkäsin nukkua, koska pelkäsin aamua jolloin piti taas mennä kouluun. Kun asia viimein jotenkin valkeni vanhemmilleni, isäni kävi "pää kiusaajan" kotona puhumassa asiasta. Pojan vanhemmat eivät meinanneet uskoa asiaa mutta uskoivat ilmeisesti. Seuraavana päivänä poika kiusasi minua kahta kauheammin. En edes tiennyt että isäni oli hänen kotonaan käynyt, mutta poika väitti että olin käskenyt isääni käymään!
    Vihaan tänä päivänä kiusaajiani enkä toivo heille mitään muuta kuin pahaa elämään! En voi sille mitään.. Toivon sairauksia ja piinaa. Kaikkea pahaa.. En halua omia lapsia, koska pelkään jo valmiiksi että heitä kiusataan. Omistan elämäni eläinten oikeuksien puolustamiseen. Eläimet eivät puhu minusta pahaa selkäni takana vaan ovat uskollisia ystäviä. Niille voi kertoa asioita. Eivät taatusti kerro eteenpäin! :)

    VastaaPoista
  110. Kamala lukea näitä kokemuksia koulukiusaamisesta :(

    Minua kiusattiin vaihtelevasti koko peruskoulun ajan. Ajoittain kiusaajat jättivät minut rauhaan, mutta välillä taas olin koko ajan muiden silmätikkuna. Olin ala-asteen alkaessa yksinäinen ja todella ujo, joten olin täydellinen kohde kiusaajille. Ala-asteella kiusaaminen oli haukkumista (sanottiin päin naamaa esim. tyhmäksi tai vammaiseksi), porukan ulkopuolelle jättämistä ja muuta alistamista. Myös fyysistä kiusaamista oli vähän mukana. Yläasteella oli juoruilua sekä täysien valheiden levittämistä ja minun välttelyä.

    Nyt peruskoulun päättymisestä on kulunut muutama vuosi. Sairastan toistuvaa, vaikea-asteista masennusta ja minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Itsetuhoisuudesta on tullut osa minua. Mielenterveyspalvelut ja psykiatriset osastot ovat tulleet tutuiksi.

    Ettäs näin täällä päin. Haluan tuoda esille vielä sen, että ongelmani eivät johdu pelkästään koulukiusaamisesta. Myös kodin huonolla ilmapiirillä on ollut suuri vaikutus siihen, millainen minusta on tullut.

    VastaaPoista
  111. On se mahtavaa lukea, miten joidenkin vanhemmat puuttuvat kiusaamiseen, mutta minun vanhemmat sanoivat "älä välitä"!! Pala kurkussa luin toisten kirjoituksia ja mietin omaa elämääni kiusattuna peruskoulussa alkaen 1-luokalta päättyen 9-luokkaan saakka ja kaikesta tuosta kokemuksesta pelkään tulevani hylätyksi, taas!! Vaikka olen jo 31-vuotias ja hyväksytty työyhteisössä, mutta edelleen alitajunnassa muhii pelko... kokemukseni ovat varostaneet elämää ja opiskeluita ja aina ollut pelko yksin jäämisestä ja taas sama paska toistuu (anteeksi kiroiluni)!! Vahva ihminen minusta on tullut, ainakin ulospäin, mutta sisälläni kytee edelleen saamani traumat.... Henkisesti olen heikko ja omaan huonon ittetunnon... Haluaisin lähettää kiusaajani maan alimpaan helv*, mutta mitä se enään hyödyttää, se olisi pitänyt tehdä jo kauaa sitten. Olen katkeroitunut kun muistoissani elää huonot muistot peruskoulu ajoilta ja enkä muista yhtään hyvää hetkeä, jopa paras ystäväni tai ainakin luulin niin, osallistui samaan kuin muutkin... Nykyään, kun huomaan kiusaamista tms. puutun hanakasti, koska ketään ei saa kiusata, se jättää IKUISET arvet!!!

    -Jade-

    VastaaPoista
  112. Minun silmäni avautuivat oikeastaan vasta tästä sähköpostikatkelmasta - miten paljon minua kiusattiin ja mitlä se näytti, jonka sain jokin aikaa sitten: "Mietin etta mailissani en sanonut yhta asiaa joka kovasti teki mieleni sanoa. Etta kouluaikoina sinuun kohdistui kaikenmaailman ikavyyksia, johon osallisuudestani, aktiivisesta tai passiivisesta, olen hyvin pahoillani. Toivottavasti eivat jattaneet sinuun pysyvia uria, ja jos niin, toivottavasti viela muuttuvat kukkaispelloiksi!"

    Jos jotain positiivista - olen menestynyt elämässäni paremmin kuin kiusaajani!

    VastaaPoista
  113. Koen, että omalla kohdallani ei ole ollut kovinkaan pahaa kiusaamista. Se on ollut ns. hiljaista kiusaamista. Olen omasta mielestäni ollut aina hieman erilainen kun muut. Ala-asteella kaverit vain hylkäsivät ja olin yhden vuoden yksin, itkin kotona etten halua mennä kouluun. Liikuntatunneilla minut valittiin aina viimeisten joukosta, eikä opettajan käytös auttanut asiaa, kerran hän pakotti muut oppilaat ottaamaan nyt ne ensimmäisenä ketkä yleensä otetaan viimeisenä.

    Yläasteella minulla oli kyllä hyvä ystävä(joka kyllä ammattiopistossa hylkäsi ystävyyteni)yläasteella tuli mukaan ulkonäköni arvostelu, luokkakaverini sanoi minulle "olet tätini näköinen", sitte hiljaisuus ja perään "se on muuten aika ruma". Koulussa oli myös tapahtuma, jossa piti kirjoittaa jotain positiivista kaikista, minun lappuuni joku oli kirjoittanut isolla "leikkaa nenäsi harakka".

    Ammattikoulussa tilanteeni onneksi parani, löysin hyvät ystävät kouluajaksi. Mutta luokan ulkopuoliset saattoivat nauraa ulkonäölleni käytävällä ohi kävellessäni. Sairastuin myös yläasteella fyysiseen sairauteen, joka vaikutti kävelytyyliini, joten pari poikaa omalta luokaltani välillä matki minua, mutta lopettivat sen kuitenkin, kun kaverini tokaisi heille "että turvat tukkoon".

    Saatan ulospäin vaikuttaa hyvinkin itsevarmalta ihmiseltä, mutta sisimmässäni vihaan ulkonäköäni ja yläasteella saatoinkin seistä peilin edessä ja miettiä vain sitä kuinka kamalalta näytän. Ja kyllä minulla on myös mielenterveydellisiä ongelmia, jotka ovat puhjenneet nyt päälle parikymppisenä. Mutta olen myös kasvanut siinä mielessä ihmisenä, etten salli enää ihmisten kiusata minua.

    Nykyään olen töissä koulumaailmassa ja kuulen näistä kiusaamistapauksista. Meidän koulussa tähän onneksi yritetään ainakin puuttua. Valitettavasti työyhteisössä on kyllä näitä työpaikkakiusaajiakin. Eivät kuitenkaan ole onneksi minua ottaneet kohteeksi.

    VastaaPoista
  114. Jade

    Minun isäni puuttui asiaan siksi, että häntä oli myös kiusattu lapsena! Hän ei olisi halunnut minulle samaa kohtaloa.. Se ei ikävä kyllä auttanut..

    VastaaPoista
  115. Hei! Kiitos, että aloitit keskustelun aiheesta, joka on erittäin tärkeä, vaikka jouduitkin varmasti kirjoittamaan aloituksen "sydänverelläsi". Minä olen sinua reilusti vanhempi nainen ja kuten sinäkin, minäkin olen koulukiusattu. Kiusaamiseni alkoi yläasteella ja oli enimmäkseen fyysistä. Voi sitä nöyryytyksen määrää kun POJAT repivät minua hiuksista niin, että päänahkani melkein irtosi! Kyyneleet valuivat silmistäni ja nuoren tytön sielu pirstoutui pieniksi palasiksi kun he vielä sanoivat retuuttamisen syyksi sen, että minä olin heidän mielestään ruma. Kiusaaminen jatkui (eri ihmisten) toimesta lukiossa, nyt muotona oli henkinen väkivalta. Kukaan ei huolinut minua ystäväkseen, tai edes kaverikseen. Minusta piirrettiin pilakuvia, ja niille naurettiin. Minulle sanottiin, ettei minulla ole syytä elää, koska olen ruma. Kiusaajani sanoi tappavansa itsensä mieluummin, jos hän olisi yhtä ruma kuin minä! Jokainen varmasti pystyy kuvittelemaan, miltä tuollainen tuntui nuoresta tytöstä. En tiedä, ehkä minä tosiaan olin ruma. En ollut koskaan sen kummemmin miettinyt ulkonäköäni. Olin hoikka, minulla oli uudet ja siistit merkkivaatteet, omasta mielestäni olin ihan tavallinen nuori tyttö. En ollut ruma enkä kaunis, olin tavallinen.

    Ulkonäöstä tuli minulle kiusaamisen myötä paha pakkomielle. Illat istuin huoneessani, katselin itseäni peilistä joka puolelta ja mietin, millainen minun pitäisi olla, jotta saisin edes yhden ystävän, että minut edes kerran pyydettäisiin mukaan jonnekin. Itkin turhautuneena ja totesin olevani ruma. Aloin ajatella, että ehkä minulla ei tosiaankaan ollut syytä elää, ehkä elämällä ei olisi minulle mitään tarjottavaa. Niinpä minä valitsin kuoleman. Päätin oman kuolinpäiväni, kirjoitin kirjeen perheelle, jossa kerroin, että kuolemani ei ole kenenkään syytä vaan oma valintani. Kuolinpäiväni koitti. Siivosin kaapinlaatikot, valitsin itselleni asun arkkuun ja otin kourakaupalla kovia lääkkeitä. Epäonnistuin.

    Elämäni on ollut helvettiä siitä lähtien. Kirjoitin tosin ylioppilaaksi loistavin arvosanoin ja pääsin sisälle "huipputiedekuntaan". Tarvinneeko kertoa, ettei opiskelusta tullut mitään. Sairastuin syvään masennukseen, joka vuosien myötä kroonistui. Pelkään ihmisjoukkoja ja häpeän itseäni, omaa olemustani. Kiusaajani on menestynyt elämässään, jos sitä mitataan ulkoisilla mittareilla. Minä en saa edes joka päivä syödäkseni.Joten varmasti voin sanoa, että tuo ihminen tuhosi minun elämäni, tai ainakaan elämän laatuni ei ole niin hyvä kuin se olisi voinut olla ilman kiusaamista. En pysty antamaan kiusaajalleni anteeksi, olen sitä todella yrittänyt!

    Kiitos sinulle "Musta Keiju", että otit asian puheeksi. Olen väsynyt siihen, että aina kiusaamistapauksissa aletaan PUOLUSTELLA KIUSAAJAA! Voivotellaan sitä, kuinka hänellä on vaikeaa, kuinka hankalaa tällä ihmisellä onkaan...Miksi?????KIUSAAMINEN ON VÄÄRIN! Vai voinko minä ryöstää pankin ja välttää vankilatuomion kertomalla, että minulla on vaikeaa, koska olen rutiköyhä?????

    Yhteiskunta ei VIELÄKÄÄN tunnusta tätä ongelmaa kunnolla. Paljon puhetta, vähän tekoja. Moni kiusattu ei edes tiedä oikeuksiaan, kyllä kiusaamiseenkin voidaan puuttua viranomaistaholta, jollei esim. koulu tee mitään. En tiedä, onko kiusatuilla (nykyisillä ja entisillä) mitään yhdistystä, ehkä sellaisen perustaminen olisi hyvä ajatus?

    Ja lopuksi vielä tämän keskustelun aloittajalle; olet upea nuori nainen, olet kaunis ja sinulla on estetiikan taju, vaikutat kaiken muun lisäksi olevan fiksukin! Kiusaajasi olivat sinulle kateellisia, onneksi nuo säälimättömät raukat eivät pystyneet murtamaan sinua kokonaan.Aurinkoista syksyä:)

    VastaaPoista
  116. Olin peruskoulun ajan koulukiusattu. Minua kiusattiin henkisesti ja fyysisesti. Pilkkalaulut ja haukkuminen olivat joka päiväistä. Fyysinen kiusaaminen alkoi viidennellä luokalla satunnaisena lyömisenä. Vanhempani eivät voineet tehdä kiusaamiselle muuta kuin pyytää minua olemaan välittämättä siitä koska opettajat väittivät että eivät olleet huomanneet kiusaamista ja kiusaajien vanhemmat eivät uskoneet omia lapsiaan kiusaajiksi. Yläasteella kiusaaminen ei ollut enää niin näkyvää ja sanallinen kiusaaminen väheni. Kirjoja varastettiin ja töhrittiin, minut lukittiin muutaman kerran siivouskomeroon jolloin myöhästyin bussissta ja jouduin soittamaan vanhempani hakemaan koululta. Koko peruskoulu aikana minulla oli vain pari kaveria joista toinen oli myös koulukiusattu. Ammattikoulussa pääsin psykologille masennuksen takia ja kokemaani kiusaamista on nyt käsitelty jo kolme vuotta mutta edelleen kiusaaminen tulee uniin painajaisina.

    VastaaPoista
  117. Kiitos hienosta tekstistä, tosin toivon ettei tällaisia tekstejä tarvitsisi ollenkaan lukea... Itselläni on takana 9 vuoden koulukiusaaminen, joka kesti kohdallani koko peruskoulun. Olen ala-asteelta asti kärsinyt paniikkihäiriöstä, jota ei silloin tutkittu, koska kielsin koko kiusaamisen pelosta, että "vasikoituani" kiusaaminen pahenee. Tiedän ihmisiä, joiden kohdalla on käynyt näin. Yläasteella alkoi ryyppääminen ja viiltely, ammattikoulu jäi kesken masennuksen ja loppuunpalamisen takia. Luulin jo että olin selvinnyt päästessäni peruskoulusta, koska kiusaajat menivät eri kouluihin. Tästä kaikki jatkui vielä vakavalla masennuksella, itsetuhoisuudella, itsemurha yrityksillä ja sairaalahoidolla, jossa kierteessä olin monta vuotta. Taidan kuulua kiusattujen riskiryhmään, olin koulu aikana ujo ja hiljainen, eristäydyin kotiin vapaa-ajalla etten törmännyt kiusaajiin, muutamia kavereita oli, mutta selkäni takana puhuttiin paskaa. Äitini on narsistinen, jatkuva alistaminen ja sairas ympäristö vaikutti varmasti yksinäänkin sairastumiseeni ja ensimmäinen poikaystävä samaa lajia. Meni 5 vuotta päästä suhteesta irti, kaikki oli syytäni ja tein kaiken väärin. Sitten kun en enää joutunut asumaan kotona, pääni alkoi pikkuhiljaa selkiytyä, tapasin nykyisen mieheni ja kaikki alkaa olla nin kuin hyvinä aikoina, ei vaan paremmin. Syön edelleen lääkkeitä ja varmaan loppuelämäni. Tärkeintä on että selvisin näinkin hyvin koulukiusaamisesta. En hyväksy kiusaamista missään muodossa enkä tajua miksi kiusaajia pitäisi sääliä, koska heillä oli paha olo ja siksi kiusasivat! Menetin melkein henkeni koska en meinannut jaksaa kantaa syyllisyyttä häpeää ja alistamista. Monikohan kiusattu tekee itsemurhan? Kaikki ne kuolemat ovat turhia (muista puhumattakaan) ja miten helposti voitaisiin välttää opettamalla lapsille oikea ja väärä, ja laittamalla kiusaajat vastuuseen. Minusta kiusaajan ei tarvitsisi saada lapsia, etteivät opeta samaa lapsilleen. Aika kärjistettyä, mutta laittavat jotkin kokemaan helvetin niin minusta eivät ansaitse lapsiakaan... Toivon vain voimia kiusatuille, ja niille jotka tekevät töitä kiusaamisen ehkäisemiseksi. Tarvitaan vaan järeämpiä keinoja. Minua kiusattiin lähinnä henkisesti,mutta 9 vuotta sitä riitti tuhoamaan elämäni. Yläasteella opettajilla ei ole aikaa oppilailleen, minä lintsasin, en tehnyt läksyjä, eli oireilin, mutta ketään ei kiinnostanut. Mielestäni kiusaamiseen pitää puuttua välittömästi, ja yleensä juttu menee niin että KIUSATTU joutuu vaihtamaan koulua...

    VastaaPoista
  118. Koulukiusaaminen sitä paitsi vaikuttaa koko perheen elämään, satuttaa koko perhettä ja vaikutukset voi olla kauaskantoiset joka taholle. Mun ensimmäinen kysymys oli, kun aloin odottaa lastani, oli se, että : mitä jos sitä kiusataan koulussa? Sitä tuskaa ei haluaisi kenellekkään. Itseäni ei ole kiusattu "rankasti" , mutta olen saanut kuulla 9 pitkää vuotta painostani.. (Läski, possu, pullasorsa, viimeinen mohikaani jne kaikki yhtä satuttavia sanoja pienelle ihmiselle!!) Nykypäivänä olen hirveän tarkka painostani, tunnen itseni aina lihavaksi, vaikka olen normaalipainoinen kaikkien "indeksien" mukaan. Mutta kun on saanut kuulla olevansa lihava aina, sitä kohtaa ei korjaa minussa mikään enään varmasti koskaan. Jos on tosiaan rankasti kiusattu, on varmasti loppuelämänsä enemmän tai vähemmän hajalla, sydän ja mieli on niin sanotusti särkynyt. T: Hennasisko :)
    Onneksi olet kuitenkin olemassa, ja vahvistunut paljon! Ja mahtava kirjoitus , kurkkua kuristi, kun luki tätä.

    VastaaPoista
  119. Voi kaikille teille <3 , hali ja rutistus! Miten paljon tähän joukkoon mahtuukaan aitoja ja ihania ihmisiä! Haluaisin jokaisen kanssa vaihtaa kuulumisia ja rutistaa lujaa!

    VastaaPoista
  120. oon nyt 14, kasiluokal ja ollu vähä kaikil puolil kiusaamista. se joka ei sano mitään, se joka kiusaa mukana ja se jota kiusattiin. siitä lähtien kun muutin isälleni asuu on ollu kyl paremmin mutta ei mikää tälläne kuitenkaa mihinkää kadonnu oo. ekaluokalta lähtien olin naapuriluokan poika kiusasi ja oman luokan poika/pojat. ja asia kuitenkin naapuriluokan pojan kans selvitettii oman luokan pojat vaihtelvasti saattoi joskus vittuilla. ykksel itsekin olin väkivaltainen erästä vammasta tyttöä kohtaan pari kertaa kaadoin lumee, hävettää koska ei se muuta mulle ollu tehny kun ärsyttänyt. kakkosella ongelma oli uus oppilas (tyttö) joka varasti parhaan ystäväni ja oli ilkeä mulle. silloin en kiusannut itse ketään. kolmosella liikuin sitten uuden parhaan kaverin kanssa ja se vuosi oli suht hyvä. neloselle mennessä kuitenkin ongelmia tuli taas kun luokat sekotettiin ja en saanut uusia ystäviä luokalta ja jäin ulkopuolelle joskus jutuista mutta mua ei kuitenkaa kiusattu olin vain yksinäinen ja tosi ujo. viitosella meillä vaihtui opettaja ja vähän aikaa menikin hyvin mutta sitten luokan kanssa tuli sekava yhteenotto jonka jälkeen kiusattiin ja olin yksin pitkään kunnes tilanne alkoi todella hitaasti elpyä ennalleen. erästä toistakin luokkalaistamme poikaa kiusattiin koko 4-6 aikana eikä kukaan oikein puuttunut asiaan olin sillä kertaa se ketä ei sanonut mitään. koko vitosluokan oli vähän ongelmien ensin ystävien takaisin saamisessa yhteenoton jälkeen sen jälkeen he pettivät mut monta kertaa jäin yksin ja he leikkivät kanssani olemalla välillä mukavia ja taas hetken päästä näyttivät todellisen puolensa. vitosen lopulla tuli taas riita yhden tytön kanssa ja muut menivät hänen puolelleen riidassa ja jäin yksin. kutosen alkaessa riita oli kuitenki unohtunut ja kaikki alkoi hyvin. se vuosi meni siedettävästi kunnes joulun jälkeen mulla oli toistuvia riitoja melkein ainoan hyvän kaverini kanssa. ja taas uusi tyttö luokallamme yritti viedä kaverini toisen tytön kanssa ja he nauroivat yhdessä mulle ja olivat ilkeitä. tilanne ystäväni kanssa rauhottui kun muutin pois ja nykyään olemme hyvissä väleissä (: seiskalla mua ei oo kiusattu eikä nytkään mutta ei puhdas omatunto oo. voin kyl kertoo et kaverini kiusaa enkä voi myöntää puolustavani tyttöä ketä kiusaa kovinkaan usein...tässä olisi siis molempia puolia kiusaamisesta. häpeen aika paljon siitä miten oon ollu puuttumatta asioihin jos muita on kiusattu ku ntiedän ite milt se tuntuu aion tulevaisuudes ottaa enemmän vastuuta ja olla kiusaamatta. koska kotona muakin on kiusattu koulun lisäksi ennen viimevuotta isä luona asu yks nainen ja sen kaks lasta. se nainen oli mulle ihan hirvee vihaan sitä naista yli kaiken se oli pienenä yks niistä ihmisistä ketä totaalisesti pilas mun elämän. se oli aikuinen nainen mut niin lapsellinen et en voi uskoo. se haukku mua muitten lasten äideille jottei niitten lapset olis mun kanssa vaan sen lapsen kanssa. sen lapsi oli kyl tavallaa mulle ku sisko ja tärkee mut ei sekää mulle kiltti ollu aina. ja se ja sen isoveli ja sillon välillä kun niitten isosisko oli paikalla ne kaikki kolme kiusas tavallaan. harrastuksissakin joskus jäin pienempänä ulkopuolelle ja yksin eikä sen naisen lapsi ja sen kaverit kun oltiin samassa harrastuksessa halunnu ottaa mua mukaan.

    VastaaPoista
  121. Jännä miten vaikeaa koulussa on puuttua asioihin. Ala-aste ajalla asuin ulkomailla ja kävin kansainvälistä yksityiskoulua. Alussa tuli pientä ongelmaa parin luokkalaisen kanssa. En kunnolla muista mikä se oli, mutta opettaja huomasi tämän ja pisti eteenpäin. Asia hoidettiin nopeasti ja kunnolla ja ongelma loppui sen jälkeen. Koulussa oli koko koulupäivän joka päivä henkilö, jonka työnkuvaan kuului mm. selvittää ongelmatilanteita. Viidennellä luokalla muistan parin luokkakaverin välillä olevan aika kylmät välit. Heidät kutsuttiin keskustelemaan ja sopimaan asiansa. Sekin meni nopeasti ohi. Eihän heistä mitään ystävyksiä tullut, mutta eivät he enää piikitelleet toisilleen kuten ennen.

    Suomessa taas kuraattorit ja kaikki sovittelutilanteet ovat vaikuttaneet hyvin epäpäteviltä. Yläasteella opettajat olivat yhdessä tapauksessa puolueellisia ja sitten tuntui että uhrin kuuluisi muuttaa käytöstään. Yläasteella reppuni roikkui tuolissa tunneilla ja pidin tasua auki, koska oli helpompi ottaa ja laittaa kirjoja tunnin aikana. No takarivin pojat käyttivät tätä kuminauharitsojensa maalitauluna. huomautin opettajalle ja hän sanoi että pistäppä reppu kiinni. Repun pohjalta on löytynyt: kynä, kumin paloja, klemmareita, mustekynien korkkeja yms. Kun opettajat eivät osaa edes pienistä asioista huomauttaa, niin tuntuu turhalta toivoa, että apua saisi isommissakaan asioissa.

    Toivon teille kaikille voimia. Pelkkä syrjiminen yläasteella tuntui inhottavalta, joten voin vain arvailla miten kamalaa on joutua väkivallan kohteeksi. Jokainen tapaus pitää ottaa tosissaan ja selvittää kunnolla.

    VastaaPoista
  122. Tiedän itsekkin tuon tunteen, mitä olet kokenut. Tällä hetkellä olen 16vuotias tyttö, ensivuonna 17. Mutta asiasta kukkaruukkuun. Itseäni on kiusattu suunnilleen koko elämäni ajan, fyysisesti/henkisesti. Olen ollut koulukiusattuna aina. Pojat mukiloivat minua joko koulumatkalla/koulussa, joka sitemmin sai minut sulkeutumaan jo 7 vuotiaana. Sillä pelkäsin älyttömästi. Kun siirryin 4lk, niin tilanne alkoi pahentua. Silloin alkoi viiltely, silloin ajattelin itsemurhan tehdä. Kun pää tuntui hajoavan kokonaan. Kestin ala-asteen jotenkin, ja ajattelin että kun aloitan ylä-asteen, niin kaikki menisi paremmin, arvioin väärin. Kiusaamiseni pahentui vielä hullummaksi, sain tappo uhkauksia, pahoinpitelyä, henkistä kiusaamista yms. Ja kouluni EI EDES PIITANNUT KOKO ASIASTA.

    Nykyään kouluissa ei edes pahemmin puututa mihinkään kiusaamiseen, vaan annetaan olla. Se on väärin, oman näkökulmani mukaan, koulut pitäisi haastaa oikeuteen, kun antaa tuollaista kamaluutta tapahtua.

    Veljeänikin kiusataan koulussa, tällä hetkellä 8lk, ja aina kun kuulen, että joku on käynyt häneen käsiksi/kiusannut, tuppaudun asiaa selvittämään, sillä en halua todellakaan, että veljeni kokee sen saman inhottavuuden, mitä itse olen kokenut.

    Omasta mielestäni heille koulukiusaajille pitäisi antaa kunnon selkäsauna, ja pistää heidät kokemaan saman, minkä ovat aiheuttaneet kiusatulle. Uskon ainakin siihen, että koulukiusaajilla on vain joko aivan liian hemmottelevat vanhemmat jotka aina vain sanovat näin jos kuulee koulussa on ollut kränää ja oma lapsensa olisi syyllinen siihen, aina vastaavat näin: "ei meidän lapsi tee tuollaista, sehän on enkeli eikä tee pahaa kellekkään" Joko vanhemmat eivät ymmärrä, että heidän lapsi on kasvatettu väärin ja on tuollainen häirikkö.

    VastaaPoista
  123. Teksti puhutti ja sai pintaan omat kokemukset.

    Kiusaaminen alkoi ihan ensimmäisellä luokalla, joka oli henkistä kiusaamista, vain sen takia koska minulla on eläitä muistuttava sukunimi. Kolmannella luokalla yritin ja ajattelin ensimmäistä kertaa itsemurhaa, aivan järkyttävän nuorena kun nyt ajattelee. Muutin sitten pohjoisesta etelään ja kävin kuudennen luokan monikulttuurisessa koulussa, jossa jouduin väkivallan kohteeksi. Eräänä koulun tapahtumassa eräs tyttö hakkasi minut aivotäräykseen saakka ja opettaja nauroi vieressä kun ajatteli että se on leikkiä. Kunnes huomasi todellakin että joku on vialla. Kaksi tyttöä kuristi minua välitunnilla ja uhkaili tappamalla ja muulla, mutta sain itseni riuhduttua siitä irti ja juoksin karkuun, mutten puhunu siitä kennellekkään koska pelkäsin. Jonka jälkeen he päättivät alkaa pelottelemaan minua seuraamalla ja jahtaamalla koulun jälkeen kotiin pyörillään ja nakkelemalla kivillä sun muilla mitä maasta löysivät. Ylä-asteen sain kestää henkisen väkivallan, jopa OPETTAJALTA. Eräs opettaja kiusasi läpi vuoden minua henkisesti ja kuittaili minun tekemisiään joka asiasta. Masennuin täysin seiskalla ja siitä asti olen viillellyt. Kiusaaminen yksinkertaisesti johtui siitä kun olin erilainen kun muut. Musiikkimakuni ja pukeutumistyylini oli synkkä. Toisaalta kun mietin jälkeen päin niin yritin pelottaa ihmisiä tyylilläni ja olemuksellani jotta minua ei kiusattaisi, mutta sitten kun rauhotuin niin kiusaaminen oli ihan samanlaista kun ennenkin. Pusersin ylä-asteen läpi siinä toivossa että kiusaaminen loppuisi ammattikoulussa. Ei, ei se mennyt todellakaan niin.Tilanne paheni. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Henkistä väkivaltaa oli päivittäin. Eräät tytöt huuteli ja kävi kimppuuni keskellä päivää. Huom, sosiaali ja terveys-alan koulu, jossa valmistutaan lähihoitajiksi. Jouduin vaihtaa luokkaa ja muuta, mutta ei se ole muuttanut tilannetta. Joten nyt sairastan vakavaa paniikkihäiriötä ja masennusta. Olen ollut aivan loppu ja päätin, että on pakko tehdä jotain niin menin psykiatriselle osastolle omasta tahdostani. Olin siellä vast ikään kolme viikkoa ja nyt voin ihan hyvin, mutta pitää katsoa mitä tapahtuu kun menee takasin kouluun. Kiusaaminen on ihan hirveätä. Ja sitä ei halua kenellekkään.

    VastaaPoista
  124. Hei kaikki kiusauksen uhriksi joutuneet,

    Olennaista on muistaa että kyseessä on rikos ja se on aina tekijänsä oma syy, ei uhrin. On ihan turha jauhaa sontaa jostain provosoinnista tai siitä että uhri vetää puoleensa kiusausta, eihän kukaan väitä kaupan provosoineen näpistelijää tai poliisin provosoineen rattijuoppoakaan. Rikollinen on tehnyt itse valintansa ja hänen tulee kärsiä seurauksetkin, ei suinkaan uhrin.

    Kehottaisin tekemään epäröimättä ilmoituksen poliisille jokaisesta kiusaustapauksesta, kyseessä on likipitäen aina joko pahoinpitely, näpistys, laiton uhkaus, kunnianloukkaus tai yksityiselämää koskevan tiedon levittäminen. Yhden tilaisuuden voi antaa opettajalle tai kuraattorille saada kiusaus loppumaan mutta jos tuo virkamies ei osaa tai ymmärrä hoitaa tehtäväänsä, niin poliisille vain, selvät tapaukset rikosilmoituksella ja hieman epäselvemmät tutkintapyyntönä. Samalla tulisi harkittavaksi onko asianomainen virkamies mahdollisesti syyllistynyt virkavirheeseen laiminlyödessään virkatoimen hoitamisen.

    Vaikka epäilty olisi alaikäinen eikä joutuisi rikosoikeudelliseen vastuuseen niin kiusaus kannattaa aina ilmoittaa poliisille. Rikosilmoitus voi olla tärkeää näyttöä myöhemmässä mahdollisessa vahingonkorvausvaatimuksessa, niistä kun ei pääse livistämään edes alaikäisyyden vuoksi. Siksi toisekseen, tuo tieto rikosepäilystä kun jää poliisin tietojärjestelmiin ja estää asianomaiselta häiriköltä myöhemmin mm pääsyn tiettyihin ammatteihin (poliisi, upseeri, tuomari), tiettyihin luottamustoimiin (mm oikeuden lautamies) ja todennäköisesti se estää aseluvan saamisenkin. Saattaapa se estää joskus viisuminsaannin tiettyihin maihinkin. Eikä tässä ole kyse kostosta tai rangaistuksesta, se on vain turvaamistoimenpide.

    VastaaPoista
  125. Kiitos ihanasta tekstistä! Olin itse koulukiusattu ja nyt taistelen samasta asiasta lapseni kohdalla. Hän meni tänä syksynä ekalle luokalle ja heti alettiin tuuppimaan, potkimaan ja hakkaamaan. Ja sitä tekevät saman ikäiset pojat. Ajatelkaa. En käsitä miten vanhemmat kasvattavat lapsensa, kun "mukulat" aloittavat jo noin nuorena fyysisen väkivallan. Koulu yrittää kovasti vakuuttaa että puuttuvat asiaan, mutta pojat ovat saaneet vaan jälki-istuntoa ja kirjoittaneet anteeksipyyntökortteja. Tämän jälkeen pojat aloittivat uhkailun, jonka vuoksi tyttäreni on vaikea mennä kouluun. Hänellä on vieläkin käsi kipeä edellisestä välikohtauksesta ja nukkuu todella huonosti. En siis edes oleta että hän menisi reippaana kouluun. Kävimme tyttären kanssa tekemässä pahoinpitelyilmoituksen hakkaamisesta, kun emme ole saaneet liikettä opettajiin. Toivottavasti meidän kohdalla tämä loppuu pian ettei tule vastaavanlaisia ongelmia kuin monilla tänne kirjoittaneilla. Ihanaa että tänne voi purkaa tuskaansa! Tsemmpiä kaikille elämään ja yrittäkää selvitä kokemastanne paskasta, niin mekin yritämme!
    T: taisteleva äiti

    VastaaPoista
  126. Mua kiusattiin 6.-9. luokilla peruskoulussa. Haukuttiin, syrjittiin, jätettiin yksin, puhuttiin pahaa selän takana, tehtiin kaikenlaista jäynää. Ala-asteella kiusaajat oli oman luokan tyttöjä pääasiassa, vaikka kyllä pojatkin joskus kiusasivat. Tuntui että koko luokka oli lyöttäytynyt mua vastaan... Kuten kun oltiin välitunnilla hyppistä, niin yks pojista kommentoi kun tuli mun vuoro, että "lehmä hyppää". Silloin kun oli mun vuoro pyyhkiä pöytä ruokalassa, niin kyllä siellä sit sotkettiin oikeen tarkoituksella. Kuudennella mulla ei oikeen sit enää ollu ketään kaveria omalla luokalla, onneksi oli sentään muutama kaveri rinnakkaisluokilta. Samalla luokalla ollut aiemmin hyvä kaverini hylkäsi mut kun ei vissiin uskaltanut pitää mun puolia kiusaajia vastaan. Yläasteella edelleen syrjittiin ja haukuttiin, niin oman luokan kuin rinnakkaisluokkalaisten ja jopa vuotta vanhemmat pojatkin haukkuivat. Nimiteltiin rumaksi, huoraksi, huudeltiin perään hyi! Mulla siis oli tuolloin iho-ongelmia (aknea), mutta en mä ollut koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa, olin aina ollut sellainen hiljainen ja rauhallinen tapaus. Yksi opettajista onneks puuttui jo seiskaluokalla siihen kun pari luokkani poikaa kiusasivat, se saatiin sentään loppumaan, mutta pari vuotta kestin niiden vuotta vanhempien poikien huuteluita. Joskus tunnilla mun paidan selkään liimattiin huulirasvatuubin tarra, köksäntunnilla kenkiini tungettiin märkää paperia kun piti jättää kengät pois tunnin ajaksi. Tämän tempun tekijälle sentään pistin kampoihin, ja melkeinpä painimiseksi meni sillä kerralla. Eräs ylimielinen rinnakkaisluokan poika haukkui finnijätkäksi ja tahallisesti joskus käveli mun varpaille jos istuin lattialla välitunnilla. Mun lokeron oveen syljettiin, samoin kuin pyörän satulaan. Yläasteen jälkeen mua ei onneksi enää kiusattu, joitakin kavereita sain lukiossa, mutta vain yhden hyvän kaverin rinnakkaisluokalta, olin silti edelleen hieman yksinäinen. Amiksessa mulla oli jo sentään hyvä olla, siellä kukaan ei kiusannut. Enimmäkseen nuo pahat koulumuistot eivät pyöri mielessäni, mutta ne arvet kiusaamisesta pysyvät mulla varmasti ikuisesti. Olen kuitenkin edelleen jokseenkin arka, ujo, pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmismassoissa olemista, ja on sellainen epäluottavaisuus ihmisiä kohtaan. Nelisen vuotta elämäni oli helvettiä, mutta sekin oli liian pitkä aika, haavat eivät nyt enää 26-vuotiaana juurikaan vuoda verta, mutta ne arvet tosiaan pysyvät. Näitä aiempia kirjoituksia lukiessa tuli kyllä tippa silmään kun tuli omat koulumuistot mieleen.

    VastaaPoista
  127. Mua kiusattiin ala-asteella 3-5lk satunnaisesti haukkumalla luokan poikien toimesta. En kertonut kenellekkään, kuin vasta nyt jälkeenpäin. Luulin tietenkin, että vika on minussa ja pojat oikeassa.
    Nyt olen 8. luokalla, ja seiskasta asti on syrjitty. Tuntuu vähän siltä, että luokkani tytöt ovat kavereitani aina kun heitä itseään huvittaa.
    Lisäksi juuri viime torstaina äitini kävi 8.lk:n vanhempainillassa, ja puhui luokanvalvojallenni yhdestä meidän luokan tytöstä (on ollut samalla luokalla 3lk asti), joka on alkanu matkimaan kaikkea mitä sanon tai vaan pyörittelee silmiään yms. Liikkaope on aiemmin syksyllä käynyt huomauttamassa tälle samaiselle henkilölle hänen käytöksestään, ymmärsin, että oli nähnyt tämän pyörittelevän silmiään, kun yritin jotain kertoa. Sama meno jatkuu, ja kohta olen (taas!) juttelemassa koulumme KiVa-tiimin (koulumme on KiVa-koulu, eli vastustaa kiusaamista)kanssa, jos jatkuu vielä lomankin jälkeen. Alkuun luulin, että ilkeily jää vain pariin kertaan, mutta rupesi harmittamaan, kun loppua ei näkynytkään.
    Vuoden vaihteessa olin vielä edellä mainitun henkilön ja tämän parhaan kaverin hyväkin kaveri. Silloin tosin minua ja tätä "parasta kaveria" huoriteltiin rinnakkaisluokan tyttöjen toimesta liikkatunneilla. Se loppui onneksi hyvin nopeasti, koska menimme heti kertomaan luokanvaljallemme, joka pisti asiaa eteenpäin. Kiusaajien luokanvalvoja soitti tyttöjen vanhemmille. Tämän tapauksen takia olin ekaa kertaa tekemisissä KiVa-tiimin kanssa.
    Onneks meidän koulussa kiusaamista ei hyväksytä yhtään, ja kiusaajat pistetään kuriin alta aikayksikön. Harmi, ettei joka koulussa ole niin, vaikka todellakin pitäisi!!! Koulussa (ja töissä) käydään niin paljon, ja se on niin suuri osa elämää, että on kamalaa, jos sinne ei halua mennä siksi, että on jotunut kiusatuksi!!!
    Itsekin olen aika arka uusia ihmisiä tavattaessa, koska pelkään heidän heti alkavan arvostelemaaan minua, ja olen todella epävarma itsestäni. En myöskään pidä suurista väkijoukoista. Kotona olen todella sosiaalinen, mutta koulussa aika hiljaa, koska kukaan ei ole kiinnostunut jutuistani tuon taivaallista. Kumma juttu, minä kyllä mielelläni autan muita ja kuuntelen, mutta kun itse puhun, ketään EI KIINNOSTA.
    Parasta kaverianikin kiusataan koulussa (hän asuu eri paikkakunnalla, ennen muuttoaan ihan naapurissani). Olen oikeasti huolissani hänestä, koska hän sanoo joka kertan kun puhumme puhelimessa, että kaikki hänen luokallaan vihaavat häntä. Olen miettinyt, että hankkisin hänen luokanvalvojansa numeron ja soittaisin hänelle. Kaverini on muuten vahva ihminen, mutta kiusaaminen on luhistanut hänet. Hän on myös viillellyt. Onneksi terkkari tietää kiusaamisesta, ja toivon mukaan vie asian eteenpäin.
    Voimia kaikille! Kaikenlainen kiusaaminen on väärin, eikä kenenkään pitäisi koskaan joutua kiusatuksi!!
    Kiitos tästä blogista, tuli parempi olo, kun voi purkaa tänne tuntojaan! :)

    VastaaPoista
  128. Minua kiusattiin koko yläaste (n. 3 vuotta sitten se onneksi loppui). Siitä on ehkä karmeimmat muistot mitä on..
    Syrjintää, haukkumista, koulumatkoilla huutelua.

    Opettajat syrjivät ja osallistuivat kiusaamiseen myös. Jos jäin töissä parittomaksi, nämä eivät ehdottaneet mitään ryhmää vaan määräsivät mut tekemään työt yksin. Opettajat kävelivät ohi vaikka näkivät, että lauma kakaroita huutelee haukkumanimiä kun istun käytävällä. Jätettiin tahallaan monisteita jakamatta eikä vastattu, jos minulla oli jotain asiaa opettajalle.
    Sitten oli kanssa hauskaa huomata, että koulun lehdessä oli vain lellikkien tekemiä juttuja, itse en ollut edes saanut osallistua sen tekemiseen. Samoin erään valokuvaustehtävän kanssa (liittyen kyseiseen lehteen) joku toinen oppilas vei tehtävät multa tuosta vaan, opettaja hiljaa ku huopatossu.

    Kyseisen sikolätin nimi on muuten Tampereen Normaalikoulu. Kiitos kun pilasit erään nuoren elämää ja loit syvän epäluottamuksen muihin ihmisiin, "Norssi". Haista muuten iso P.

    Samassa lätissä muuten oikein korostettiin että sosiaalisuus on tärkeää, ilmeisesti sillä tarkoitettiin kälätystä, kyynerpäätaktiikkaa ja sen sellaista. Itse olin harvinaisen rauhallinen ja koitin toimia sääntöjen mukaan. Silti minua pidettiin kuin nuorisorikollisena.

    VastaaPoista
  129. Tämä kirjoitus on saanut paljon kommentteja muilta joten päätin itsekin jättää yhden.

    Täytän tässä piakkoin 18 vuotta ja olen jäämässä eläkkeelle. Kiusattuna oleminen on ollut arkipäivää ekaluokasta tähän asti.

    Takana on osastohoidot (pakolla sekä vapaaehtoisena), liuta eri psyykenlääkkeitä, vuosien itsetuhoisuus, päihdeongelmat, syömishäiriöt + muut ongelmat pään sisällä. Terapiassa ravaan yhä ja lääkkeitä menee.

    Voimia kaikille kiusatuksi joutuneille!

    Terv. F60.3 & F50.0

    VastaaPoista
  130. sen verran piti itsekkin tulla tänne, jotta saan kommentin lisättyä. Lähemmäs 13-vuotta tuossa koulukiusaamis helvetissä oltuani, en pysty muuta sanomaan kuin että ei vain jaksa. Nyt aikuisena, kun kiusaamisesta on kulunut yli kuusi vuotta.. Ei vain edelleenkään jaksa. Torstaina yöllä vedin ranteen auki, avokki soitti ambulanssin. Sain parisenkymmentä tikkiä ja 40 euron laskun käteen ambulanssi kyydistä yms. Anteeksi, vähän vaikea muodostaa järkevää tekstiä tällä hetkellä näin lähes viimeisillä voimilla

    VastaaPoista
  131. Täälläkin yksi koulukiusattu, melkein tuli kyyneleet silmiin kun luin tekstisi, koska se muistutti liikaa omaani.. 1lk-9lk asti kestänyt kiusaus, tosin toinen oli silloin "paras ystäväni".. Pelkäsin häntä liikaa, ja näin parhaimmaksi yrittää miellyttää häntä. Tönimistä, haukkumista, valehtelemista, rappusist alas heittämistä, julkista nolausta, pahoinpitelyitä.. lista on loputon ja jokapäiväistä. Kiusaamisen pääsyyt olivat pituus (silloin taisin olla jo 170cm, nykyään 182cm, hän oli lyhyt ja paksu), olen luonnostani todella laiha, lihomaton. Isot huulet "NEEKERIHUULET!!!!", ja äiti, joka osti hyvälaatuisia vaatteita tarpeentullen (hänellä ei ollut äitiä, joten luulen että hän oli hyvinkin kateellinen). Hyvistä numeroista sai turpaansa niin että oli onnellinen että hengissä selvisi. Sitten alkoi numeroiden tahallinen tiputus. Jossain vaiheessa opin "hyväksymään" asian, ja sulkemaan itseni jonnekkin mahdollisimman kauas tilanteista, se oli vain kestettävä. Opin valehtelemaan uskottavasti, koska pelkäsin että jos opettaja soittaisi tämän tytön vanhemmille, saisin turpaani, ja kunnolla. Peruskoulun jälkeen onneksi kaikki muuttui, en nähnyt kiusaajaani, ja kun hän kerran pari vuotta myöhemmin soitti minulle, totesin kylmästi puhelimeen että jos hän yhdenkin kerran tulee vielä tielleni, tapan hänet. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut, ja hyvä niin. Ei ilmestynyt luokkakokoukseenkaan. Luulen että hänen syynsä kiusata minua, ja tehdä minusta kaikkien silmissä naurunalaisen, oli se, että hän pelkäsi että tulisi itse kiusatuksi. Nykyään en tunne häntä kohtaan yhtään mitään, ehkä sääliä, jos jotain, vihaa en, koska tunnen että hän ei sitä tarvitse. En tuhlaa ajatuksiani häneen ja toivon ihan hänen puolestaan, että emme osu mihinkään samaan aikaan. Tsemppiä, jaksamista, hyvää jatkoa!!
    Pysy vahvana ja paina päälle! Älä anna minkään masentaa enää koskaan sinua. Voimia!!

    VastaaPoista
  132. Eihän näitä voi itkemättä lukea :((

    Itse kiusatun kohtelun kokeneena ja traumat siitä kantaneena voin vaan toivoa maailmaa parempaa omille lapsilleni. Olen myös työskennellyt koulussa ja ihmettelen todella miten opettajat sulkevat niin mielellään silmänsä kaikelta "hankalalta" ja lisätyötä teettävältä, kuten kiusaamisien selvittelyt.

    Omasta kouluajasta ja kiusaamisesta on jo aikaa reilut 20vuotta, mutta haavat ja epävarmuus säilyvät läpi elämän.
    En ole ikinä luottanut itseeni tai uskonut olevani riittävä. Äitinäkin pohdin usein olenko tarpeeksi hyvä, teenkö muiden mielestä oikein yms
    Muiden mielipide on minulle yhä tärkeä enkä osaa tehdä päätöksiä itse. En pysty luottamaan omaan arvostelukykyyni. Surullista...
    Pystyn teeskentelemään pitkiäkin aikoja ettei mitään ole tapahtunut eikä mikään voi minua satuttaa, mutta aina jokin avaa haavat ja nyt itken sitä kaikkea taas uudelleen :(

    Jaksamista kaikille! Ja puututaan yhdessä kiusaamiseen aina kun sitä näemme kadulla, työpaikalla, lasten päiväkodeissa, kouluissa, ihan missä vaan. Ollaan rohkeita ja koetetaan muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. En toki tahdo ketään yllyttää menemään tilanteisiin joissa on väkivallan uhka jo päällä vaan soittamaan silloin esim poliisit paikalle.

    Hoitoon kuuluisivat ne asennevammaiset jotka kiusaavat eivät ne jotka sairastuvat kiusaamisen seurauksena! :P

    VastaaPoista
  133. Minua kiusattiin ala-asteella, mutta se ei ollut kovin vakavaa. Olin silloin kertonut siitä kotona ja vanhemmat soittivat kiusaajan vanhemmille, minkä jälkeen se loppui. Itse en edes muista tätä.

    Yläasteella kiusaaminen oli pahempaa. Jos minulla ei olisi ollut "toista elämää" koulun ulkopuolella, sellaisten kavereiden kanssa, jotka olivat eri koulusta, eivätkä tienneet kiusauksesta, en tiedä, olisinko tänään elossa. Noina aikoina jokainen päivä oli helvettiä ja ajattelin jatkuvasti itsemurhaa - suunnittelin tapoja, miten voisin itseni tappaa. Tunsin oloni avuttomaksi, enkä voinut purkaa sitä ulospäin, joten suuntasin sen itseeni ja aloin viiltelemään itseäni. Joskus ajattelin sitä, miltä tuntuisi hakata joku kiusaajista veriseksi mössöksi, ja sitten pelkäsin omia ajatuksiani ja sitä raivoa, mitä tunsin - minä, ujo teinityttö. Kun muut kauhistelevat koulusurmaajia, minä olen hiljaa, koska minä ymmärrän, miten joku voi ajautua siihen - jos elää tuollaisessa helvetissä päivä päivältä, eikä ole keneen tukeutua, koko maailma on vastaan, eikä kukaan puolusta, vähättelee vain tai liittyy joukkoon. Minulla oli onneksi muutama hyvä ystävä, jotka pitivät minut tarpeeksi tasapainossa, että en napsahtanut lopullisesti. Yksi näistä ystävistä myös puhui toiselle, jolla oli mainetta tappelijana ja riidanhaastajana, ja hän kävi sitten jututtamassa näitä kiusaajia. Sen jälkeen se loppui, mutta olin jo henkisesti hajalla.

    Vielä nytkin, yli 15 vuotta yläasteen jälkeen, aina kun asiat menevät päin seiniä, on minulla ensimmäinen ajatus "en kestä, tapan itseni". Aina. Vaikka olisi kuinka naurettavasta ja pienestä asiasta kyse, minkä joku muu ohittaisi olan kohautuksella. Olen löytänyt useita selviytymiskeinoja, joista toimivin on se, että en tee mitään tänään, koska ehdin kyllä tappaa itseni huomennakin, tai ensi viikolla, tai ensi vuonna. Parempi katsoa, mitä huominen tuo tullessaan, jos se vaikka olisi parempi päivä kuin tänään. Tällainen terän reunalla eläminen on kuitenkin erittäin kuluttavaa ja toivoisin, että saavuttaisin sellaisen henkisen tilan, jossa itsemurha ei ole ensimmäinen ratkaisu, joka mieleen juolahtaa. Toivoa on, koska olen pärjännyt jo vuosia ilman viiltelyä.

    Olen epävarma ja sosiaalisesti ahdistunut, enkä halua viettää aikaa paikoissa, joissa on paljon ihmisiä, joita en tunne. Olen kuitenkin siinä mielessä onnellinen, että olen löytänyt joitakin hyviä ystäviä, joiden kanssa voin viettää aikaa omalla porukalla ja jotka pitävät minusta kaikkine omituisuuksineni. Toivottavasti kaikki muutkin kiusatut löytävät rakkaita ihmisiä, jotka auttavat jaksamaan huomiseen.

    VastaaPoista
  134. Itseäni on kiusattu ala-asteen neljänneltä luokalta aina ysille asti. Ja liioittelematta, kasi ja ysi luokilla minua kiusasi koko koulu, satuin silloin vielä olemaan ympäristössä, johon kuului yläasteen lisäksi lukio. Ja olen huomannut, miten se on myös vaikuttanut suuresti omaan elämääni myöhemmin.

    Olen samaa mieltä kurista. Suosittelen kuitenkin kaikille lämpimästi kirjaa, jonka on kirjoittanut Kimmo Takanen, Tunne lukkosi.

    Omasta kiusaamisesta en blogiini ole vielä avautunut, enkä muuallekaan nettiin, mutta ehkä senkin päivä vielä tulee. :)

    VastaaPoista
  135. Kiusaamisesta:

    Minuas kiusattiin ala-asteen neljänneltä ylkäasteen loppuun.

    Kiusaaminen oli nimittelyä, ulkopuolelle ja yksin jättämistä, yläasteelöla myös huorittelua, seksuaalisilla törkeyksillä kutsumista tai perään huutelua, ulkonäköni raakaan kommentointia. Ala-asteen lopuusa ja yläasteen alussa myös väkivalta oli arkea, repun heittely päälle, naamalle sylkeminen, töniminen, lyöminen, tavaroitani hajotettiin, reppuun piiloteltiin tupakkaa ja nuuskaa ja sitten sanottiin opettajille, että "tuolla on repussa sitä ja sitä" jälkkääriin jouduin useaan kertaan sen takia vaikka en edes polttanut, enkä polta! Uusi polkupyöräni rikottiin ala-asteella, uusia takkeja revitiin puukolla rikki, koulukirjojani heiteltiin kuralätäköihin...mitähän vielä keksisin.

    Opin jossain kohtaa tappelemaan ja fyysinen häirintä loppui siihen, mutta henkinen vain paheni.

    Kusaamisen seuraus:
    Masennus ja toistuvat sairaslomat työstä sen takia, yksi burn outtikin jonka taustalla oli hoitamaton masennus, huono itse tunto, sosiaaliset pelot, diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö,paniikkihäiriöllä, sosiaalisilla ja muilla pelkotiloilla höystettynä, ja tappelemisesta jäänyt taipumus yhä rikkoa tavaroita ja käyttäytyä uhkaavasti vihaisena, vaikka en itse sitä tahtoisi.

    Usko yhteiskunnan auktoriteetteihin menyttä, minun kiusaamisestani TIEDETTIIN koulussa ja kotona, mutta aikuiset vaan naureskeli, että "ei haukku haavaa tee, yms." eivätkä puuttuneet.

    Vain yhden kerran muistan, että luokan poikia joutui puhutteluun pahan porukalla kiinnipitämisen ja lyömisen perään, mutta edes jälkkäriä ei tullut heille tietääkseni, koska olin kuulemma itse aloittanut tappelun ärsyttämällä heitä.

    Säälin syvästi kaikkia kiusattuja. Ja jumankauta, jos joku minun lastani tulevaisuudessa kiusaa, niin siitä tulee loppu! Vaikka joutuisin tekemään mitä ja kääntämään maat ja taivaat nurin. Ja ne kiusaajat ovat kyllä he jotka vaihtavat koulua, ei minun lapseni.

    VastaaPoista
  136. Ihan itku tuli kun näitä tarinoita lueskelin. Miten jotkut voivat olla niin sydämettömiä?! En vaan voi käsittää.

    Omalla kohdallani kiusaaminen ei ollut ehkä niin "pahaa" lähinnä läskiksi ym. haukkumista ja päälle sylkemistä. Kyllä se pienet arvet sieluuni jätti silti. Nykyään suoraansanottuna pelkään ihmisiä. Kaikki aika menee kotona muilta piilotteluun. Itsemurhakin mielessä monesti käynyt.

    Toivon kaikille kiusatuille onnellista elämää ja paranemista.

    VastaaPoista
  137. On ihan äärettömän surullista kuulla, kuinka kiusaaminen on vaikuttanut teihin. Varsinkin sinä anonyymi, joka olit juuri yrittänyt itsemurhaa, toivotan sinulle kaikkea hyvää, ja koita jaksaa! Toivon koko sydämestäni, että tervehdyt ja pääset nauttimaan elämän hyvistä puolista! <3 Halaus jokaiselle tätä taakkaa kantavalle!

    VastaaPoista
  138. Minun kiusaamisestani on jo muutama vuosikymmen, tai siitä kun se alkoi.. Olen jo yli kolmekymmentä, mutta raahaan perässäni sitä saatanallista taakkaa edelleen. Olen naimisissa, mutta en kykene luottamaan puolisooni, koska kuvittelen hänen hakevan jatkuvasti hoikkaa ja hyvännäköistä seuraa jostain, hairahtuvan parempiin syleihin, eikä tälläisen ruman norsun syliin.
    Kadulla ihmiset muka tuijottavat, en halua nähd ystäviäni, joita en hetkeen ole tavannut, koska he kuitenkin puhuvat jälkikäteen, miten taas olen lihonut ja hirveän näköinen lehmä.
    Lasken itsestäni raakaa leikkiä, mutta silti sisimmässäni toivon, ettei kukaan lähtisi siihen mukaan, koska en kestä kuulla muilta kommentteja ulkonäöstäni, vaikkakin leikillään.
    Olen seilannut painoni kanssa koko elämäni, milloin todella hoikkana, milloin lihavana.
    Koskaan en ole rakastanut itseäni, olen vaan se ruma läski, jolle koulussa naurettiin ja pilkattiin. Fyysistä väkivaltaa en juurikaan kokenut, mutta jättää se henkinenkin näköjään pahemmat traumat, kun haluaa uskoakaan.
    Ikuinen viha ja katkeruus on kiusaajia kohtaan, sille en voi mitään. Anteeksi en voi antaa, kun ei kukaan koskaan ole pyytänyt, liekö ne ylimieliset muka-miehet edes tajua mitään tehneensä.

    Mieleeni on iäksi jääneet sanat erään nälkäpäivä-keräyksen yhteydessä: Ei "Kerttu" taidakaan syödä liikaa, se syö liian vähän, kun sillä on samanlainen läskimaha kuin tuolla tossa julisteessa"

    Kiitos, kun pilasitte itsetuntoni. Sen takaisin kerääminen on kestäny kauan ja työ jatkuu.

    VastaaPoista
  139. En pystynyt lukemaan suurintaa osaa näistä kirjoituksista. Sen verran herkkä ihminen kuin olenkin ei paljoa tarvita, jotta minut saa itkemään. Ymmärrän kuitenkin mistä tulette ja mihin pyritte. Jatkamaan elämää siltä pohjalta mihin kiusaajat teidät ajoivat.

    Itseäni kiusattiin ala-asteella ja hieman vielä yläasteella. Ei mitään fyysistä väkivaltaa, mutta yleistä huutelua yms. Ja kiusaamisen syy oli raudat, jotka minulla oli hampaiden ollessa hieman vinkkelissä. En edes muista kaikkia näitä sanoja, joita erityisesti eräs poika huuteli, mutta varmaankin telaketju oli yleisin. Vihasin hampaitani ja vihaan niitä vielä tänäkin päivänä. Halusin raudat heti pois kun mahdollista. En avannut suutani paljoa puhuessani, mikä näkyy tänä päivänäkin. Parasta on vielä se, että nyt kun olen pääsemässä yli tästä asiasta (hampaat edelleen arka paikka, vihaan käydä oikojalla) niin minulle suunnitellaan uudestaan rautoja. Olen 18-vuotias. Ai että kun vanhat haavat aukesi siinä hammaslääkärin tuolissa. En pidä siellä käymistä, varsinkaan kun eräänkin kerran oli hieman tökerö hoitaja paikalla. Harmikseni menen lukkoon tuollaisissa tilanteissa, mutta jos vielä kerran samanlainen ihminen tulee vastaan niin en kyllä purematta niele mitään loukkauksia.

    Kiusaaminen näkyy elämässäni yhä, sillä kuvittelen muiden puhuvan automaattisesti minusta jotain kun puhutaan hiljempaa tms. Siis sellaiset ihmiset jotka ovat olleet ystäviäni lähes koko kouluikäni saavat saman reaktion aikaan, vaikka tiedän etteivät he minusta puhu. Se on rasittavaa, tosin ei mitään verrattuna muiden kokemuksiin. ;(

    Itsetuntoni on aikalailla nollassa, ollut jo pitkään. Vieläkin muutun herkästi alakuloiseksi, mutta onneksi nyt minulla on ihana poikaystävä joka painottaa minulle kuinka ihana ja rakastettava olen. Tämä on kuin tekohengitystä, sillä en itse pysty pitämään itseäni missään arvossa. Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että on joku joka arvostaa minua ja antaa minulle hyviä syitä olla minä eikä kukaan muu.

    Voimia kaikille kiusatuille, te olette ihmisryhmä, joka on kokenut suurta vääryyttä muiden ihmisten kustannuksella.
    Rakkautta ja elämäniloa. <3

    Heli

    VastaaPoista
  140. Luin näitä juttuja täällä ja olen kokenut henkistä kiusaamista,esim.nimittelyä ja haukkumista,kerran kiusaajat räkäisivät minun ja kaverini päälle.Mutta näihin tarinoihin verrattuna se on aika pientä koska en ole sentään joutunut kokemaan fyysistä väkivaltaa.Olen nyt 16 ja ammattikoulussa enää minua ei ole kiusattu mutta huomaan edelleen että itsetuntoni on mennyt,esim.pelkään esiintyä ison ihmislauman edessä ja en tykkää olla huomion keskipisteenä koska pelkään kaikkien alkavan kiusaamaan minua tai haukkumaan.En tutustu helposti ihmisiin olen aika ujo.Usein kun kävelen jossai ja vastaan tulee samanikäisiä tai vanhempia tyttöjä/poikia yritän olla välittämättä heistä vaikka mielessäni pelkään heidän nauravan tai haukkuvan minua jollain tavalla tai huutavan perääni.Minusta tuntuu että minulla on jonkinasteinen paniikkihäiriö,varmaan aika lievä sellainen koska pystyn kaverin ja perheen kesken olemaan normaalisti ja jos olen perheeni kanssa kaupassa ja siellä on niitä omanikäisiä henkilöitä minua ei silloin pelota että he huutelisivat minulle tai pilkkaisivat minua jotenkin.Voimia kaikille jotka ovat joutuneet/joutuvat kokea noin kauheaa.

    VastaaPoista
  141. Kiitos henkilölle joka kirjoitti jossain tuolla ylhäällä erilaisia pelkotiloja.Googlasin pari ja huomasin että oireeni vaikuttavat sosiaalisten tilanteiden pelolta.Olen aina ollut arka ja ujo eikä sitä lisännyt se että jouduin henkisen kiusaamisen uhriksi.Nyt tiedän miten siihen pitää suhtautua. =)

    kiitos <3

    VastaaPoista
  142. Opettajat ei välitä nykyyään mistää ne pikemminkin kannustaa syrjimää toisia ku ne sanoo että kaikkien kanssa ei ole pakko olla jos ei halua. Eli se yks jätetää yksin koska sen kanssa ei haluta olla.Se vasta on epäreilua.Sitte ne ihmettelee ku joku syrjäytyy ja alkaa miettimään itsemurhaa,se on perjaatteessa myös opettajien vika.Muistan ylä-asteelta kun olin seiskalla rehtori lupaili vanhempainillassa että meidän koulussa ei kiusata ketään.Toisin kävi jouduin kaverini ja luokkalaisteni kanssa henkisen kiusaamisen uhriksi,vaan siksi koska me olimme erilaisia.Olimme sattumoisin pienryhmässä ja se oli syy siihen että meitä haukuttiin kehareiksi ja päällemme sylettiin.

    t:henkisesti kiusattu

    VastaaPoista
  143. Minua on kiusattu henkisesti. On puhuttu seläntakana paskaa ( ja suunniteltu että mulle tehtäis kaikenlaista inhottavaa), on syrjitty ja syrjitään edelleen, pilkataan yms. Olen nyt siis yhdeksännellä luokalla ja kiusaaminen on alkanut 5- luokalla. Pahimpia on koulumme lestapojat. Ne kyllä tekisi mieli lähettää suoraan helvettiin!

    Kotonakaan ei mene sen paremmin. Olen lapsista vanhin, ja pienemmät veljeni ovat kaikista pahimpia kiusaajiani. Haukkuvat läskiksi ym., varastelevat ja piilottelevat tavaroitani, levittävät perättömiä juttuja, ja saavat kaikki ilkeytensä vieritettyä minun niskaani. Tässä vain muutama esimerkki. En malta odottaa, että pääsen muuttamaan pois tältä kylältä, ja pääsen eroon kiusaajistani ja perheestäni.

    VastaaPoista
  144. Lohdutuksena voin sanoa teille että kiusaaja voi katua myöhemmin tekojaan. Eräs minua kiusannut henkilö otti minuun yhteyttä muutama viikko sitten kertoen että katuu sitä että kiusasi minua peruskoulun ajan. Hän kertoi toivovansa että voisi perua kaikki ilkeät sanansa ja tekonsa. Hän oli joutunut työpaikkakiusatuksi ja tajunnut miten pahalta minusta oli tuntunut kun hän oli kiusannut minua. Psykologi jonka luona käyn edelleenkin vaikka kiusaamisen loppumisesta on kolme vuotta huomasi minun piristyneen entisen kiusaajani kanssa käydyn keskustelun jälkeen.
    Toivon että kaikki kiusaajat tajuaisivat edes jälkikäteen katua tekojaan ja pyytää anteeksi.

    VastaaPoista
  145. Kirjoitin tuossa aiemmin pitkän litanian sun muuta...

    päädyin lisäämään sen omaan blogiini.

    kiusaaja ja kiusattu. vastakkain asettelu, jonka lopputulema on se, että heikompi saa jäädä oman onnensa nojaan.

    Miksikö? vahvemmat hallitsevat heikommat alistuvat, vahvemmat käyttätävät fyysistä ja henkistä mahtiaan hyödykseen, heikompansa yrittää, mutta ei pääse kiusaajiensa tasolle.

    joukkovoima on tuhonvoima... kun joukolla käydään yhden kimppuun, ei yhdellä ole senkään vertaa voimia laittaa hanttiin, jollei sitten räjähdä ja tee itselleen karhunpalvelusta (harva onnistuu lopettamaan kiusaamisen totaalisesti fyysisellä väkivallalla).

    olen kokenut fyysistä kuin henkistä väkivaltaa sitähän ne on. murretaanb vastapuoli ilman selittelyjä. "et kuulu meidän joukkoon."

    kun et kuulu minnekään, etkä oo mitään, kuinka silloin voisit olla kuin yksin muita vastaan. jos onkin kavereita niin heidät sitten onnistuu suututtamaan niin onkin enemmän yksin.

    kun ei ympärillä kukaan huomaa kuinka paha on olla... ja kun se tulee ilmi, se onkin ihan turhaa, kun ei aikuisetkaan tajua mitä tehdä. sit saa olla itse se joka pelastaa itsensä itseltä ja muilta. paska nakki...

    kun kiusaamista ilmenee pitäisi porukssa olla se yksikin joka heräisi vastustamaan sellaista...

    VastaaPoista
  146. Mahtavaa, että joku otti asiakseen kirjoittaa astetta suorempaa tekstiä. Koulukiusattujen joukkoon kuuluvana itseä on myös samankaltainen hyssyttely ja hyvittely suomeksi sanoen vituttanut monet kerrat, kun on saanut kuulla näitä "Ei meidän vaan..." "Meidän on vaan hieman vaikeaa.." "Koita ymmärtää."

    Onnekseni olen monesta asiasta jo päässyt yli ja vanhojen kiusaajienikin kanssa pystyn jotenkuten keskustelemaan säästä, jos on pakko. Luokkakokouksessa meinasi tosin keittää yli, kun mainitessani kiusaamisesta oltiin vaan huuli pyöreenä: "Mitä me muka sulle tehtiin?" Just.

    Eihän se kiusaajalle ole kiusaamista, jos ei koskaan joudu kohtaamaan tekosiensa jälkiä.

    Sisarukseni myös joutuivat kohtaamaan pahaa koulukiusaamista ja asiaan yritimme myös puuttua, mutta tuli huomattua, miten paljon naamakertoimella koulussakin pelataan, kun vastaukseksi opettajilta tuli vain, "Ei sille voi mitään, että teidän veljenne on niin herkkä ja helppo kiusata" ja kevät juhlissa pahin kiusaaja pokkasi itselleen hyvän käytöksen stipendin. Jos itse yritti puolustautua nyrkein tai hampain tai sanoin niin pulassa oltiin. Jessum, siitä Suomen kouluille kultamitali.

    Onneksi ei tartte enää jaksaa moista paskaa.

    Sääli vain, että Kiusaaminen on muodostunut aiheeksi, josta puhutaan paljoon mutta mitään ei koskaan saada aikaiseksi. Asiasta jauhamalla pääsee kyllä vanhenpain yhdistyksen puheenjohtajaksi, kunnan hallitukseen, eduskuntaan ym, mutta kuoppiinsa se jää ja ns. tulevaisuuden lupauksemme pääsevät jatkamaan pikkuterrorismiaan.

    Teekuppi käteen ja jakselemisia. Kyllä tää tästä.

    T: Vääränlainen priimus

    VastaaPoista
  147. Olen itse ollut koulukiusattu koko peruskoulun ajan ja ei siitä ole minulle mitään traumoja jäänyt. Minua on kiusattu niin henkisesti kuin fyysisestikin päivittäin, koko ajan.

    Toisaalta olen luonteeltani sosiaalinen ja muistan kyllä silloin nämä kiusauksen arvet, joiden paraneminen alkoi ihan omalla aktiivisella työllä. Tällä hetkellä nauran kiusaajilleni, kaikilla niillä menee huonosti ja itse olen päässyt elämässäni eteenpäin! Kaksi yliopistotutkintoa, oma asunto, elämäni mies...eipä multa mitään puutu:)

    VastaaPoista
  148. Haluaisin vielä näin jälkikäteen tuoda julki oman tarinani, jotta huomattaisiin nykyisistä koulukiusaamisen ongelmista suurin: puuttumattomuus.
    Kiusaamiseni taisi alkaa kuudennella luokalla, en muista enää melkein mitään siltä ajalta. Kaverini vain haukkuivat minua ja syrjivät minua, eivät olleet oikeita ystäviä - joskin ainoita.
    Päästessäni yläasteelle, sain uusia "ystäviä". Olin musiikkiluokalla, joten tuskin olin aivan surkea laulaja, silti kaverini haukkuivat minua aivan koko ajan laulutaidoistani niin, etten enää nykyäänkään pysty laulamaan muiden kuullen.
    Eräs ystävistäni oli erittäin väkivaltainen, ja potki minua niin, että jalkani olivat koko ajan ruvilla, minulta tuli oikeasti potkimisesta verta. Hän käyttäytyi minua kohtaan todella alentavasti. Kun sitten menin sanomaan hänen kaverilleen, että ruokana on kissantassusalaattia, syntyi järkyttävä mekkala. Jouduin koulun sosiaalityöntekijän ja -psykologin puheille, koska MINÄ olin kiusaaja. Kun sitten itku kurkussa sain kerrottua asian oikean laidan kyseiselle psykologille, hän ei tehnyt mitään.
    Nykyään en enää usko siihen, että asiat hoidetaan, kaikki jäävät oman onnensa nojaan.

    VastaaPoista
  149. Moi kaikille! Minua kiusattiin 1:stä luokasta 6:denteen luokkaan asti. En lähde tässä erittelemään itse kiusaamista, niistä on jo varmaankin tullut kaikki mahdsolliset muodot jo noissa toisissa kirjoituksissa kerrottua. Mutta tämän halusin kertoa teille kaikille. Olen nyt 36 vuotias ja olemme parhaimpia ystäviä tuon ala-asteen pahimman kiusaajan kanssa oleet jo 15 vuotta. Olemme puineet kaikki asiat läpi ja oleet jopa pienessä "käsirysyssäkin" kiusaamisen keskustelun tiimoilta. Niin tämä tapahtui jo vuosia sitten ja nyt käymme toistemme luona kyläilemässä viikoittain. Niin että tässä esimerkki miten siitä kiusaamisesta voi myös selvitä kun ensiksi ymmärtää antaa anteeksi sille pahimmalle kiusaajalle. Ja sen jälkeen itse paranemis prosessi voi alkaa.

    VastaaPoista
  150. näitä tarinoita lukiessani en voinut olla kirjoittamatta, muistan myös omat ala-aste ja muut koulut joita kävin joissa tietysti jouduin syystä tai toisesta muiden silmätikuksi 1-6 luokilta ja 7-9 luokilta sekä kauppakoulun aikoinakin kiusatuksi esim. käsipaperisilppua hiuksissa, kuminpalasia heiteltiin, reppu kätkettiin näkyviltä, takki tuhrittiin ja taskuihin tungettiin murennettua näkkäriä ja c-kasetin nauhaa eli tässäpä näitä mutta lista jatkuisi kyllä vielä mutta siitä syntyisi romaani jos jatkaisin sitä joten tämä riittäköön. kiusattuna olevat vuodet pysyin onneksi selväjärkisenä helvetissä parhaan kaverini avulla joka on myös sukua itselleni ja muiden ystävien avulla joihin tutustuin myöhemmin. asioita en koskaan selvittänyt kiusaajieni kanssa mutta olenpa ainakin nykyisin onnellinen mutta kova kuori syntyi siinä tuoksinnassa enkä aio enää koskaan antaa kenenkään hyppiä silmilleni tai muiden kärsiä samanlaisesta kokemuksesta. Ne jotka tänne ovat kirjoitelleet toivon teille kaikkea hyvää elämässä ja tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
  151. Heippa :))
    Kiva kun löysin tän blogin, mua on kiusattu nyt jo 3-vuotta ja se jatkuu edelleen. Olen siis 6-luokalla...Ennen viimeisintä syyyslomaa minulta murrettiin käsi. Kaikki alkoi sinä päivänä niin kun mua haukuttiin, olen äkkipikainen niin aloin seuraamaan häntä ärsyttäen. Pari minuutin päästä, kun hän huomasi minut. Poika kamppasi minut ja hyppäsi päälle, jonka seurauksena poijalle pidettiin puhuttelu! Ei mitään muuta!!!
    Vihaan kouluani, luokkani vähäiset tytöt(meitä on tällä hetkellä 5:D) haukkuvat ja syrjivät. Tätä samaa on jatkunut todella kauan, joudun olemaan koulussa yksin. Joskus pari ykkösluokkalaista käy juoksemassa kilpaa kanssani, mutta esimerkiksi tänään kun olimme juosseet kiusaajani tulivat viereemme ja pyysivät näitä ykkösluokkalaisia heidän luokseen. Myöhemmin samana päivänä kuulin näiltä tytöiltä, että kiusaajani oli sanonut tytöille "Älkää olko NIMENI kanssa, se potkii ja tappaa teidät" En siedä tätä..

    VastaaPoista
  152. On koulukiusaamista ja koulukiusaamista.. Entäs kun koulukiusattu joutuu suojelemaan omaa sisarustaan koulussa toisilta oppilailta? Olen monesti tätä itkenyt, ja miettinyt miten kauheasti moinen stressasi pientä lasta. Eikä ope huomannut mitään! Kahvi kiinnosti vain välituntien aikana, ja keksit. Minuakaan ei enää kiinnosta monikaan koulukaveri, saavat maatua ihan rauhassa. Uudessa elämässä on tarpeeksi onnea. Olen opettanut lapsilleni käytöstapoja, ja yleensä havainnointia koulumaailmassa - onko joku jolla ei ole kaveria? Peräänkuulutan yhteisöllisyyttä! Ja opeilla on velvollisuus puuttua jos sanotaan, että kiusataan, hakataan, ei oteta leikkiin jne. Voimia kaikille kiusatuille!

    VastaaPoista
  153. Hei,

    Ihan välitöntä itsepuolustusta lukuunottamatta väkivaltaa ei kannata käyttää vaikka se vaikuttaisi houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ihan normaali yhteiskuntamme tarjoaa lailliset työkalut kiusaajien nujertamiseen.

    Itsekin sain joskus tuta noista luokan häiriköistä mutta olin kai onnekas kun selvisin ilman sen kummempia vaurioita. Itseasiassa lukiossa eräs luokkakaveri otti minut silmätikuksi ja teki kaikkea pikkukiusaa. Kerran tuo häirikkö erehtyi lyömään minua ja ajoin heti pyörällä poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta. Myöhästyin uskonnontunnilta ja opettajan tiedustellessa myöhästymissyytä ilmoitin koko luokan kuullen tehneeni Jussista rikosilmoituksen. Jussi naureskeli mutta seuraavana päiväpä kaveri tuli kouluun aivan liidunvalkeana, oli tainnut poliisi ottaa yhteyttä. Muu luokka alkoi vihjailla Jussille että hän saa rikosrekisterin ja joutuu ehkä vankilaan, vaikka eihän tuollaisesta silloin vankilaan joutunut. Häirikkö jätti minut rauhaan ihan lopullisesti, hän jäi lukiossa luokalleen ja myöhemmin asianomainen vapautettiin armeijasta mielenterveydellisin perustein. Olen kuullut häirikön yrittäneen itsemurhaa kerran mutta se on hänen ongelmansa, ei minun.

    Mitä tulee itseeni niin suoritin lukion, armeijan ja lähdin opiskelemaan yliopistoon. Nyt olen hyvässä asemassa, hyväpalkkaisessa työssä ja minulla on ihana perhe. Sanoisin että elämäni on nykyään oikein mallillaan.

    Niin, Jussi saattaa olla joko oikea tai keksitty nimi. Kuka tietää.

    VastaaPoista
  154. Voin niin hyvin allekirjoittaa tämän tekstin. Itse olin kanssa yläasteen koulukiusattu. Siis 'vain' kolme vuotta. En pysty edes kuvittelemaan miltä tuntuisi olla koulukiusattu vaikka koko peruskoulun ja sen jälkeen vielä amiksessa tai lukiossa.. Itse en olisi kestänyt enempää. Lukiossa se helvetti onneksi loppui, mutta siitä huolimatta nyt vaihdoin iltalukioon. Oon siis lukion kakkosella. Vaikka muo ei enää kiusattu lukion ekana vuotena, silti. Ne arvet oikeesti on ikuiset ja ne vaikuttaa niin paljon myöhempään elämään. Viime keväällä tuli kanssa käytyä ossalla itsemurhavaaran vuoksi.. nyt taistellaan syömisongelmien, masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Ja parantumista ei näy vaikka apua saakin ja jos suunta ei muutu niin tätä menoa ollaan kohta siellä ossalla uudestaan. Lisää tilanteesta jossa ollaan: www.tiredofthisall.blogspot.com

    Voi kuinka paljon haluaisin että ne kiusaajat tajuaisivat joku kaunis päivä miten he ovat pilanneet niiiin monen elämän.

    Voimia kaikille kiusatuille ♥

    VastaaPoista
  155. Minua kiusattiin koko ala-aste, ylä-aste ja myös amiksessa. Olen nyt 21 vuotias. Syytin itseäni aina koulu aikoina kiusaamisesta, että mussa on pakko olla jotain vikaa ku kaikki kiusaa. tottakai sitä alkaa itseensä syyttämään kun ei ole itse tehnyt toisille mitään pahaa ja silti saa kaiken paskan niskaansa. ala-asteella oli sellanen tyttö kaksikko jotka levitti musta juttuja jotka ei pitänyt paikkansa, koitti saada kaikki mun luokkakaverit mua vastaan, huuteli ja haukkui, sillain mukavasti kuiski, osotteli ja nauroi välitunnilla porukassa. aiheeksi he keksivät ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä, haukuttiin ulkonäköä, pukeutumista, puhetyyliä yms. kun menin sitten ylä-asteelle, sain paljon uusia ystäviä. jotka sitten loppupeleissä eivät olleetkaan oikeita ystäviä.. meitä oli sellanen 7 hengen tyttöporukka, joista yks oli se kingi joka päätti miten asiat tehdään. nnoh, hän saikin päähänsä yhtäkkiä ruveta kiusaamaan yhtä tyttöä meidän porukassa. kaikki tytöt sitten alkoi kiusaamaan tätä, ja jättivät porukan ulkopuolelle. mä silti jatkoin kaveeraamista tämän tytön kanssa koska en ymmärtänyt miksi muut häntä kiusasivat. hetken päästä mä olin sitten seuraava jota alettii haukkumaa ja kiusaamaa, tää porukan "kingi" sitten päätti levitellä musta koko kylälle juttuja mitkä ei pitäny paikkansa ja muistan kun menin 8 luokalle, eka koulu pv kesäloman jälkeen, olin ihan yksin. koko koulu "tiesi mun asioista enemmän ku minä itse". tuntu että kaikki oli mua vastaan. siinä kohtaa aloin sit itseäni syyttämään. kunnes sitten onneks tapasin 2 tyttöä jotka ovat edelleen mun parhaita ystäviä. olin sillon nuorempana niin kiltti, ujo, hiljainen ja sinisilmäinen että en ymmärtänyt vielä kuinka pahoja ihmisiä on olemassa. siinä 8 luokan loppupuolella aloin sitten viiltelemään, kirjoitin valmiiksi jo itsemurhakirjeen ja aloin suunnitella tosissani itsemurhaa. 9 luokalla aloin seurustella ja suhde kestikin yli vuoden kunnes silloinen poikaystävä jätti ja silloin nuorena se tuntui kun koko elämä olis menny pilalle. hakeuduin sitten itse terveydenhuoltajalle ja kerroin itsemurhan suunittelusta, viiltelystä ja muutenkin ylesestä pahasta olosta ja kiusaamisesta. sieltä lääkäriin ja lähete suoraan taysin nuorisopsykiatriselle. alotin käymään siellä sit juttelemassa kerran viikossa ja mielialalääkitys alotettiin. menin sit amikseen ja siellä sama homma jatkui. luokassa oli tyttöporukka jotka levitteli musta perättömiä juttuja, haukkuivat, osottelivat, nauroivat, tönivät jne. yrittivät saada kaikki mua vastaan. luokallani mulla oli 2 kaveria. toinen niistä on vieläkin tosi hyvä ystävä. olin baarissa yks kerta ystäväni kanssa johon sitten ilmaantui tää amiksen luokan tyttöporukka. ne tulivat moikkaamaan ystävääni, mua katsoivat todella alentavasti kulmien alta, kuiskivat ja nauroivat eivätkä edes tervehtineet. tämä tyttö porukka toi mukanaan pari jätkää joiden kanssa olivat ilmeisesti baarissa tavanneet ja viettäneet aikaa keskenään. jätkät huomasivat minut ja kaverini ja jättivät tyttöporukan keskenään ja tulivat meidän kanssa samaan pöytään istumaan. tästähän tyttöporukka sitte suuttuivatkin. eivät sanoneet mulle mitään mutta ilmeistä päätellen eivät hirveesti pitäneet näkemästään ku jätkät tulivat meidän viereen istumaan ja juttelemaan. kysyin sitten tältä ystävältäni että "oon aina miettiny, mikä mussa on niin paljon vikana, miks mua on aina kiusattu, miks mua kiusataan?" kaverini katsoi minua pitkään, hymyili ja sanoi "ne on sulle kateellisia"

    VastaaPoista
  156. ^jatkoa: sit aloin miettiä asiaa aivan erilailla enkä enää syyttänyt itseäni. mutta myöhemmin mulle selvisi että näiden ala-aste kiusaajien elämä silloin kotona oli todella vaikeaa ja luultavasti he ottivat toisistaan tukea ja purkivat huonoa oloaan mun kiusaamiseen. ylä aste tyttöporukalla nykään ei kellään mee tällä hetkellä elämässään kovin hyvin. vahinkoraskauksia, lääke-ja alkoholi ongelmia, työttömyyttä jne. mutta tosiaan kiusaamisesta jäi isot arvet ja ne seuraavat mua luultavasti koko loppuelämäni. mulla diagnosoitiin keskivaikea masennus sillon 16 vuotiaana, luulen että tämä kiusaaminen on osa syy siihen ja todella painostava syy. kävin 3 vuotta psykiatrilla, sen jälkeen myös yksityisellä mutta enää en käy missään juttelemassa, syön vaan lääkkeitä. nykyään mulla menee elämässäni todella hienosti, on työpaikka, asunto ja mahtava poikaystävä. ja nykyiset ystäväni joita on vähän, ovat erittäin arvokkaita minulle. kantapäänkautta opin sitten näkemään ihmiset ja elämän eri tavalla. nykyään osaan lukea ihmisiä tosi hyvin ja analysoin aina ihmisiä, niiden ulkonäköä, pukeutumista, puhetapaa ja käyttäytymistä. mutta nyt te muut jotka tätä luette, joita on kiusattu niin tiedätte että ette ole yksin ja siitä voi selviytyä. tälläset vastoinkäymiset vahvistaa ja tulee viisaammaksi, näkee asiat aivan eri tavalla. nykyiset ystäväni eivät ikinä olisi uskoneet että minua on kiusattu koska en vaikuta enää mitenkään masentuneelta, itsetuhoiselta eikä minussa kuulemma ole ulkonäössä eikä luonteessa mitään sellaista minkä takia yleensä helposti joutuisi kiusatuksi.

    VastaaPoista
  157. Poikaani on kiusattu aina, ainoastaan 6. lk meni hyvin ja tuli ystäviä, jotka käänsivät selkänsä kuitenkin yläasteella. Pari vuotta menty masennuslääkkeillä, viiltelyäkin esiintyi. Poika on idealistinen ja halveksii väkivaltaa, on hyvä oppilas ja lukion viimeinen lk menossa. Minua vanhempana mietityttää miten nämä yksinäiset lapset ja nuoret löytäisivät toisensa? Se yksikin ystävä voisi olla ratkaisevan tärkeä!

    VastaaPoista
  158. Vanhoja kokemuksia koulukiusaamisesta:

    Minua kiusattiin lähestulkoon koko peruskoulun, jonka aikana muut pojat eristivät minut täydellisesti muusta kanssakäymisestä ja tytöt välttelivät kuin ruttoa. Kaikki tämä sen vuoksi koska pidin kirjallisuudesta, olin muita huomattavasti pidempi ja en välittänyt fyysisestä nujakasta.

    Kiusaaminen ei tosin jäännyt eristämiseen, sillä kyllä he huomioivat minut julkisella pilkalla ja tavaroideni tärvelimisellä. Ja minä kestin pokerilla kaiken sen paskan, enkä laittanut hanttiin, sillä pelkäsin aina seurauksia siintä mitä kävisi jos itse tekisin kaltoin heille.

    Koetin setviä asioita suoraan,koulunkautta ja vanhempien kautta.Ei tullut muutosta. Lapsi osaa olla julma.

    Vaan tapahtuipa yhtä sun toista ja kamelin selkä katkesi. Mitenkö ratkaisin ITSE asian?

    Naisia EN lyö vaikka ne puukolla uhkais. Ne säälittävät otukset jätin rauhaan. Kuinkas ollakkaan kaikki niistä ovat nyttemmin moneenkertaan jätettyjä ihmisenraatoja.
    Mutta ne äijät... mikään ei ole niin säälittävää kun kiusaaja joka on eristetty laumasta.

    Vielä 10 vuotta takaperinkin vaihtavat katua. Miksikö vaihtavat katua? Miettikääpä sitä.

    Huomautettakoon että olen henkeen ja vereen väkivaltaa vastaan aina kun mahdollista. Uskon kuitenkin vakaasti että väkivalta on VIIMEINEN oljenkorsi, mutta on sekin vaihtoehto.

    Niille jotka lukevat tätä ja ovat kiusattuja:
    Itsetutkiskelu on hyvästä. Pidä mielessä, että kaikki on subjektiivista. Älä luota/kuuntele kiusaajiasi. Kun tiedät asioista olet heitä edellä. Ja muistutettakoon että koulu ei ole elämän ainut paikka. Heistä pääsee kyllä eroon aikanaan. Ennnenkaikkea... VIKA EI OLE SINUSSA.

    VastaaPoista
  159. minua kiusattiin ala-asteella.. 1-6lk.. Olihan se aika kamalaa ja jätti todella isot jäljet! Olen nyt 9lk ja nykyään on välillä todella vaikea luottaa edes omiin kavereihin, Koska luulen että ne eivät hyväksy minua tällaisenä Kuin olen! Masentaa joskus myös. Itse sain paniikkihäiriön vähän yli vuosi sitten ja syön nyt lääkkeitä että pystyn käymään Missää edes ! En uskalla lopettaa lääkkeitä. :s pikkuveljenikin on koulukiusattu ja olen huolissaan hänestä Koska hän käyttäytyy niin oudosti nykyään. Kiva että kirjoitat omista kokemuksista ja todella kiva lukea kun tietää ettei ole yksin! :)

    VastaaPoista
  160. Mä haluisin niin kovasti osata sanoo tähän jotain järkevää koska tää kirjotus kosketti mua tosi paljon, mutta jotenki tuntuu etten osaa sanoo yhtään mitään fiksua. Mua on kiusattu 10-vuotiaasta 15-vuotiaaseen asti ja tiiän miten vaikeeta siitä on päästä yli. Mutta koska tiiän miten hirveen järkyttävän kamalaa se on, mulle on tullu tosi kova hinku auttaa niitä jotka joutuu sitä kokemaan. Tää sun teksti vaan kasvatti sitä mun suurta auttamisen halua, joten kiitos tästä<3 Osaat kirjottaa tosi kauniisti ja fiksusti :) Toivon sulle tosi paljon voimia ja lähetän lämpimiä halauksia kulkemaan sun mukana ja lohduttamassa sua niinä vaikeina hetkinä<3 Muista, että vaikka niitä masennuskausia tulee, nii ne menee aina ohi, samalla tavalla ku ne aina ennenki on menny :) Ja jossain vaiheessa ne loppuu kokonaan ja jäljelle jää pelkkä onni <3 :)

    VastaaPoista
  161. Kiitos rakkaat ihmiset uusista kommenteistanne! Jokaiselle teistä paljon voimia ja halauksia! Vaikka luen jokaisen uuden tarinan itku silmässä, on jotenkin helpottavaa tietää, että saman kokeneita on muitakin.

    VastaaPoista
  162. Kirjoitin jo tuolla ylempänä omasta "elämästäni", joten en sitä tässä yksityiskohtaisemmin käy läpi.

    Ihmettelen suuresti tätä osan väkivalta vs. väkivalta asettelua. Ehkä se toimii joillain pojilla (ehkä satunnaisesti myös tytöllä?) viimeisenä ratkaisuna?
    Itse tyttönä sain turpaan niin tytöiltä kuin pojilta ja usein vielä isohkolla porukka kokoonpanolla. Annoit takaisin tai et tulos oli täysin sama. Jos pääsit "niskan päälle" ja "voitit" tultiin hetkenpäästä isommalla porukalla ja turpaan sait korkojen kera viimeistään siinä vaiheessa kun kukaan ei nähnyt/ollut näkemässä tai jopa usein näkikin.

    En tajua miten kukaan voi edes suositella tällaista ratkaisua! Tämä "ratkaisumalli" toimii harvoilla ja riippuu paljolti myös kiusaajan henkisistä ja fyysisitä ominaisuuksista ja siitä mikä lopullinen kokoonpano = porukka on. Siihen vielä paljon muuttuvia tekijöitä mukaan laskettuna koulukiusatun omat resurssit jotka yleensä ovat jo valmiiksi heikot/loppuunkulutetut.

    Annan esimerkin omasta itsestäni:
    Mitä tekee 1kpl 165cm koulukiusattu tyttö 5-10kpl 170-195 cm poikien +muutaman tytön piestävänä? -Eihän siinä ole järkeäkään!
    Voin kokemuksesta sanoa takaisin on annettu, mutta yksin altavastaajana on vähän paha "pärjätä". Miten yksi ihminen pärjää ryhmälle, ryhmälle jolla ei ole mitään moraalia tai rajaa toiminnassaan?
    Mielestäni väkivalta ei ratkaise mitään päin vastoin se antaa aikuisiälle vääriä käyttäytymismalleja ja ongelmanratkaisu tapoja etenkin jos on jo valmiiksi "luovuttanut".
    Eivät ne rikosilmoitukset ym. välttämättä saa mitään sen parempaa aikaiseksi, mutta eivät ne lyönnitkään =turpaanveto ongelmaa suurimmassa osassa tapauksia poista. Seurauksista voi tulla myös itselleen(=koulukiusatulle) vastapuolen(=koulukiusaajan) rikosilmoituksen muodossa jolloin koko homma kaatuukin päälaelleen ja todisteleminen on todella vaikeaa. Tätä en todellakaan suosittele tämän jälkeen koulukiusatun on vielä vaikeampi saada oikeutta kun on kerran "pahoinpidelllyt" muita vaikka totuus olisikin toista.

    Voin taas antaa itsestäni esimerkin:
    Itse olen nyt vielä aikuisiälläkin hyvin helposti "syttyvä" fyysistä uhkaa kohtaan. Se adrenaali ryöppy tulee muutamassa sekunnissa ja olen valmis vaikka kuolemaan seurauksista viis. En välitä omasta hengestä tai terveydestäni, mutta omaa perhettäni ja läheisiäni puolustan kuolemaan asti välittämättä seurauksista. -Onko tämä sitten hyvä? Ei todellakaan ja tiedostan onneksi tämän ongelmani ja pystyn kävelemään tilanteesta pois. Mitä jos en pystyisi? Tiedän monia entisiä koulukiusattuja jotka eivät pysty ja tällöin helposti sattuu.

    En todellakaan usko, että väkivalta ratkaisee mitään ja jos se on jollain ratkaissut niin tietenkin hyvä, mutta sitä ei pidä yleistää ratkaisumallina!! On monia jotka ovat taistelleet vastaan, ottaneet turpaansa urakalla ja puolustaneet itseään kuitenkaan pystymättä tällä toiminnallaan vaikuttamaan siihen, että koulukiusaaminen olisi siihen loppunut. Näitä tarinoita on paljon enemmän missä kiusaaminen EI ole loppunut tuohon kuin näitä mitkä ovat päättyneet asetelmaan "kun hihat paloivat pistin haisemaan ja kaikki loppui". On tietenkin hienoa, että on niitäkin joilla tämä on auttanut, mutta haluaisin muistuttaa, että on niin paljon eri tekijöitä jotka muodostavat koulukiusatun tilanteen. Pelkästään sukupuoli ja koko ovat isoja ratkaisevia tekijöitä tämän jälkeen loput fyysiset ominaisuudet, puhumattakaan henkisistä ominaisuuksista. Mielestäni kenenkään AIKUISEN ihmisen ei tulisi kannustaa fyysisen väkivallan käyttämäiseen vaikka se olisikin itsellään tai jollain muulla toiminut.

    VastaaPoista
  163. Itse olen 13-vuotias koulukiusattu, olen hieman äkkipikainen ja nopeasti hermostuva. Itseäni on kiusattu jo 4 vuotta,se on ollut henkistä sekä fyysistä. On haukuttu hevosesta, että se olisi teuraskamaa. Minua ihmetyttää miksi he sanovat näin, koska omistavat itsekkin eläimiä, Koiria ja kissan. Fyysisen kiusaaminen on ollutvähän kaikenlaista:
    *Heitelty tavaroilla
    *Katkottu hiuksista 10cm !!!
    *Lyöty
    *potkittu
    *raavittu verille

    Yms.
    En voi sanoa etten olisi pistänyt vastaan, pari kertaa on tullut oikein kunnon tappelu ja kummallakkin on ollut haavoja jne.
    EEN TODELLAKAAN HALUAISI ALKAA VETÄMÄÄN TURPAAN, MUTTA MUUTA KEINOA EI OLE JOS HALUAT SELVITÄ HENGISSÄ! Hakkaajat ovat 30cm isompia ja paljon painavampia, 180cm vs. 150cm....
    Opettaja ei puutu asiaan, ei koskaan huomaa mitään ja jos ope huomaa jotain hän huomaa vain mitä MINÄ olen tehnnyt!

    Toivon onnea ja menestystä kaikille muille ♥

    VastaaPoista
  164. jep ihan sama mulla ! plus perättömät juorut ! miksi suositut saa aina sortaa muita, ja kaikki on menossa mukana! mä niin haluaisin vaihtaa koulua... sitä paitsi mä en tajua mikä mussa on muka vikana! oon hyväkoulussa 8,9 ka. joo ja mua kanssa kättä puristettii niin kovaa, että tuli ihan kauheet hiertymät ! kiitos kun pilaaavat toisten lapsuuden ! antais meijän olla ihan rauhassa ! mäkin oon 13. :) ihan täältä itäsuomesta !

    VastaaPoista
  165. Olen 13-vuotias tyttö Hollolasta. Käyn Salpakankaan ala-asteen kuudetta luokkaa. Olen koko kouluikäni ollut kiusattu. Haukutaan huoraksi, lehmäksi, eläinrääkkääjäksi, homoksi, läskiksi, tyhmäksi... Ei se aina pelkäksi haukkumiseksi ole jäänyt. On hakattu tuoleilla päähän, on valkattu joukkueeseen aina vikana. Itseluottamukseni on kadonnut lähes kokonaan. En halua puhua luokassa, niin että muut kuulevat, en halua tehdä ryhmätöitä, pelkään koko ajan. Tavaroitani varastellaan ja niitä heitellään ympäri luokkaa, tönitään jatkuvasti, ohitellaan jonoissa, ne tonkii ja sotkee mun pulpettia, ne ei anna mulle mahollisuutta olla minä. Koulussa olen vain yksin.
    Onneksi kolmosluokalla meidän luokalla tuli uus tyttö, ja me ollaan ystäviä. Molempia kiusataan, mutta ei ne Tiinaa satuta. Ne myös puhkoo mun pyörän renkaat ja heittelee kypärän ja repun koulun katolle. On uhkaillu kässätunneilla puukot käsissä. Viiltelen itteeni ja välillä oon yrittäny tappaakkin... Onneks mulla on mun lemmikit, ne sentään lohduttaa, ne ymmärtää ja rakastaa. Sitähän sanotaan, että perheistä, joilla on vaikeaa tulee kiusaajia. Olenko mä kiusaaja? Isäni kuoli kun olin kaksivuotias. Myöhemmin äiti rakastu erääseen mieheen, joka muutti. Niin kauan, kuin hän ei asunut meillä, hän oli kiva. Silloin kun meille muutti, helvetti alkoi. Hän hakkasi minua jatkuvasti, käytti seksuaalisesti hyväksi ja sanoi, jos kerron äidille, se tappaa mut. Tämä siis alkoi, kun olin täyttänyt kuusi. Hän joi paljon ja oli väkivaltaisempi humalassa. En ollut melkein koskaan kotona. Karkailin, mutta poliisit haki kotiin.Vasta vuosi sitten uskalsin kertoa äidille, mutta äiti ei uskonut mua. Mutta kerran kun äiti oli pihassa, mies aloitti taas, huusin äitiä apuun. Silloin äiti näki sen. Mies aikoi hakea kirveen tappaakseen minut. Äiti meni väliin. Mies löi äitiä. Seuraavat kolme päivää oli kidutusta, hän viilteli minua, kun äiti ei ollut paikalla. Kolmen päivän päästä muutimme uuteen asuntoon. Vieläkään en luota miehiin, pelkään koskemista, en uskalla olla yksin ulkona. Minua pelottaa.

    Ja nyt vielä ihmetellään koululla, miksi olen "vähäsen" masentunut ja ehdottelee kurattorikäyntejä. Olen käynyt nyt vuoden terapiasssa, että voisin olla Minä. Olen ollut sairaalassa, psykologian osastolla puoli vuotta. En ole ikinä pystynyt puhumaan siitä kenellekkään. Ja se mies löi niin kovaa, että paikkoja murtui, käsi meni poikki. Nykyään lintsaan melkein aina, kun on uintia. En uskalla näyttää kehoani kenellekkään...

    VastaaPoista
  166. Minun kiusaaminen alkoi 4 luokalla, hiljainen ja ujo tyttö, muutama kaveri, mutta kuitenkin aika usein yksin välitunneilla. Saman ikäiset ja myös vanhemmat pojat nappasivat välillä hatun pois päästä ja viskelivät sitä toisillensa ja nauroivat kun koitin saada hatun takaisin, tönimistäkin sain osakseni.
    Yksi aamu itkin vessassa koska en halunnut mennä kouluun.
    Kerran koulusta kotiin kävellessäni pojat kävelivät perässäni ja huutelivat kaikkea mitä sylki suuhun toi, kotiin päästessäni itkuhan siinä tuli. Vanhempi veljeni sai tietää asiasta ja nämä pojat jätti minut rauhaan sen jälkeen.

    Yläasteelle mentäessäni sain kuulla haukkumista ja nauramista, selän takana puhumista, tönimistäkin oli. Minua alkoi ahdistaa, joten alkoi koulusta lintsaus. Kaikille väitin että ei huvittanut, jossain vaiheessa aloin itsekkin uskomaan sen.
    8 luokalla sain nelos varotuksen, olisin toki voinut suorittaa sen, mutta rehtorille sanoin että kertaan mielummin 8 luokan.
    8 luokka sitten alkoi uudestaan, luokkatoverit oli paljon kypsemmän olosia kuin vuotta vanhemmat, hyviä tyyppejä, tulin toimeen kaikkien kanssa. Mutta lintsaus jatkui, nelos varotuksia sateli, mutta sain suoritettuu ne. Välitunnit istuskelin yksin, vanhat luokkalaiset tuijotteli ja nauroivat. En jaksanut aamuisin herätä, viiltelykin astui kuvaan jossain vaiheessa. Minua ahdisti olla koulussa.
    Peruskoulusta pääsin kuitenkin, numeroissa ei ole kyllä kehumista.

    Muutaman vuoden olin vain kotona, en tiennyt mitä haluan tehdä elämälläni. Sitten huomasin, että minua ahdisti sosiaaliset tilanteet, ja joka paikassa jossa oli paljon ihmisiä. Kävin lääkärissä asian takia, ja keskusteltiin asiasta hetki ja asia valkeni, kärsin paniikkihäiriöstä. Tajusin että kärsin sitä jo yläasteella. Luokan edessä oleminen, ääneen lukeminen, ihmislaumat välitunneilla, pakenin niitä tilanteita, en käynyt tunneilla.

    Nyt olen 18, ja olen ottanut itseäni niskasta kiinni, olen pakottanu itseni niihin ahdistaviin tilanteisiin.
    Olen jopa saanut semmoisen työn missä joutuu olla tekemisissä kivojen ja ei niin kivojen ihmisten kanssa.
    Paranemaan päin ollaan menossa, paniikkikohtauksia tulee vielä välillä, arvet on vielä tallessa, ei ne mihinkään katoa. Vaikeuksien kautta voittoon.

    VastaaPoista
  167. MHR75 <3 Voimia kaikille koulukiusatuille!!

    VastaaPoista
  168. Jos ne kiusaajat alkaa kiusaa teitä ni tee vittu kiusaajast pallo. Ni kiusaamine loppuu. Kaks viikkoa sitte yks poika yritti kiusaa mua mut yhe lyömisen jälkee kiusaaja meni ihan heti hiljaiseksi! Itse harrastan lukkopainia ja vapaaottelua, jo 9 vuotta lukkopainia.

    VastaaPoista
  169. Miten kauheeta kiusaaminen voikaan olla... on surullista lukea näitä kaikkia juttuja, rupiaa itkettää ihteeni ja tulee kaikki oma paska mieleen... muistan kun olin ala-asteella en puhunu kenellekkään sanaakaan koska minulla on änkytys ja se hävetti mua ihan helevetisti!... välillä sain kuulla asiasta kommenttia ja välillä muut matkivat minua jos piti koulussa esim lukea jtn. kieltäydyin joka aamu menemästä kouluun, mutta mutsi aina pakotti.. kävin pari vuotta jossain tk:n puheterapiassa, eikä siitä ollut mitään apua, meni vain pahemmaks. sitten pääsin KYS:siin koska multa lähti taju ja sielähän sitten ramppasin pari vuotta, olin välillä sisällä pariviikkoa ja sitten taas uudelleen... pääsin sielä sitten käymään 4-6 luokalla puheterapiaan ja se alkoi tepsiä! mm eihä siinä sitte muuta ku ylä-asteelle.. sielä mua hakattii ja huoriteltii ja ex:sät ahisteli minkä kerkesivät... mun pikkuveli meni kerhoon ja siellä hän tapasi "parhaan ystävänsä" hän haukkui häntä koko ajan ja sitten kun menivät eskariin niin alkoi pieksäminen kiristäminen ja kaikki... sitten se kesti 1lk myös. oli paha katsoa vierestä kun joku rakas kärsii kun ei voi tehdä mitään!... veljelleni tuli itsetuhoisia ajatuksia ja hän piirteli aina itseään hirteen ja oli tosi sulkeutunut ja piileskeli... hän koitti itsaria ja päätyi siitä tk:hon ja siitä suoraan Lasten psykiatriselle kriisi osastolle alavaan. sielä hän oli melkein vuoden sisällä...en tajua miten joku vei tehdä noin vitun pahasti noin pienelle pojalle jolla olisi ollut elämä edessä ja kaikkea! noh samaan aikaanhan kiusaaja olikin jatkanut samaa rataa ja vaihtanut uhrinsa nuorempiin esikoululaisiin! en tajua miten kukaan ei voinut muka tehdä mitään! noh sittenhän he laittoivat tämän " eristyksiin". veljeni pääsi aloittamaan 3lk ja eihän se toki uskaltanut mennä kouluun... hänellä oli avustaja ja sitten kun hänen avustaja häipyi niin sama alkoi alusta... ja vieläkin on ollut aina välillä jtn... pelottaavaa niin vitusti että veli murtuu ja tekee jtn peruuttamatonta...
    no eihän tässä itelläkää oo ollu mitään heleppoa kun kaveri kuoli kolarissa ja kaikkee muuta paskaa ja pieksämisiä ym... olen aloittanut viiltelemään ja en saa enää siihen loppua se vaan tulee itestään... eikä kukaan kuuntele vaikka oon koittanu sanoa! mutsiki vaa sanoo että " kyllä apua ajan kanssaa tulee" en vaan oikeasti jaksa enää.. aika monesti oon harkinnu että tämä on loppu ny... SRY tämä mun vikinä tässä, mutta helepottaa vaa aika helevetin hyvin kun pääsee avautumaan jonnekkin ja jos joku vaikka tajuaisi/ymmärtäisi:'(

    jaksamisia kaikille koulukiusatuille ja omaisille!<3
    <3: isosisko

    VastaaPoista

Kaikki kommentit maan ja taivaan väliltä tervetulleita, kiva jos jätät merkin käynnistäsi :)